Raamattu esittää Kristuksen toisen tulemisen enteiksi mm. sotia, nälänhätää, maanjäristyksiä ja sitä, että Jeesuksen seuraajat joutuvat vihatuiksi herransa nimen tähden.

Tällaisia tapahtumia on löytynyt ja löytyy kaikkina aikoina. Vihatuksi tulemisen suhteen kristityiden on nöyryyden nimessä syytä muistaa, että ensimmäisten kristillisten vuosisatojen ajan vainotuiksi joutuneista kristityistä itsestään tuli jo 300-luvulla yli tuhanneksi vuodeksi lähes kaikkien toisinajattelijoiden vainoajia.

***

Juutalaiset olivat jo kauan ennen Jeesusta odottaneet messiaskuningasta, jonka odotettiin vapauttavan heidät roomalaisten vallasta. He eivät voineet samastaa Jeesusta omiin odotuksiinsa, koska tämä ei osoittautunut maallisen vallan tavoittelijaksi, mutta joutui silti valtapoliittisen tilanteen uhriksi.

***

Jeesuksen seuraajat, joita Antiokian Ignatiuksesta lähtien kutsuttiin kristityiksi, alkoivat tulkita messiastoiveen toteutuneen Jeesuksessa, mutta heidän mielessään sai sijaa myös toive aivan uudesta tulemisesta, jonka myötä heidän kaikki unelmansa täyttyisivät ensin täällä maan päällä ja myöhemmin taivaassa.

Ensimmäisen vuosisadan loppuvuosikymmeninä osa evankelistoista kirjasi tällaiset toivomukset Jeesuksen itsensä antamiksi lupauksiksi – tai sitten Jeesus itsekin oli pahasti erehtynyt.

Ilmestyskirjan kirjoittaja syvensi evankelistojen tallomia jälkiä kohottaakseen kristityiden toivoa mielipuolisten keisareiden, erityisesti Galigulan ja Neron terroriuhan alla.

***

Raamatun epämääräisiä lopun aikojen viitteitä on keskiajalta lähtien sekoiteltu mm. Michel de Nostradamuksen ainakin yhtä epämääräisiin ennustuksiin – ja täysin perusteetonta pelkoa on saatu ja saadaan yhä aikaan.

***

Jokainen joutuu tietenkin kohtaamaan oman persoonallisen – tai ainakin sen ”lihallisen osion” – elämänsä ”lopun ajat” – ja kyllähän tuo maailmanloppukin häämöttää jossakin parin miljardin vuoden päässä, kun aurinko irtisanoo sopimuksensa. Siihen mennessä ihmiskunnan pitäisi olla oppinut karkeasta muotoperäisestä, erillisestä elämästä kaiken, mitä se voi antaa – jolloin maapallo on tietoisuuden kasvualustana tehtävänsä tehnyt ja saa palata alkutekijöihinsä.

***

Konkreettisen toisen tulemisen odotukset ovat jo parintuhannen vuoden ajan osoittautuneet tyhjiksi. Ne voitaisiin ymmärtää joko evankelistojen omiksi käsityksiksi tai mahdollisiksi väärintulkinnoiksi puhtaasti henkisestä, kutakin yksilöä koskevasta ”sisäisestä tulemisesta.” Sellaisia tulkintoja löytyy useistakin eri lähteistä:

Kristitty dominikaanijohtaja, Mestari Eckhart sanoo joulusaarnassaan: ”Me olemme nyt juhlimassa sitä ikuista syntymää, joka Isä juma­lan toimesta alati ta­pah­tuu ajat­tomuu­dessa. Augustinus sanoo: ’Mitä se minua hyödyttää, että tuo syntymä ta­pahtuu ikui­sesti, jollei se ta­pahdu mi­nussa! Vasta sen tapahtumi­nen mi­nussa olisi merkit­tävää.’ Tulemme siksi puhumaan juuri tästä syntymästä ja siitä, kuinka se voisi ta­pahtua meissä sekä saavut­taa täytty­myksensä hy­veellisessä sie­lussa aina kun Isä jumala lau­suu Ikuisen Sa­nansa täydelli­sessä sielussa.”

”Jumalaton” Nietzsche kirjoittaa Zarathustrasta: ”Te ette olleet vielä etsineet itseänne: silloin te löysitte minut. Niin tekevät kaikki uskovaiset, ja sen tähden kaikki uskominen on jokseenkin mitätöntä. Nyt minä käsken teidän kadottaa minut ja löytää itsenne; vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, minä tahdon palata teidän tykönne. Totisesti toisin silmin minä silloin etsin kadonneitani, toisella rakkaudella minä silloin teitä rakastan.”

Nämä kaksi, Eckhart ja Nietzsche – kuten monet muutkin – tahtoivat korostaa sen henkisyyden tulemista sisäisesti, jota Nasaretin Jeesus mitä parhaiten edusti: ihmisen tietoisuuden täydellistä muutosta, sisäistä syntymistä ylhäältä.

***

Alkukirkon kristityt saattoivat tulkita kirjallista tai suullista perimätietoa aivan liian konkreettisesti, koska he uskoivat ja toivoivat niissä puhuttavan jumalallisen ruumistuman varsin pikaisesta tulemisesta uudelleen fyysisessä muodossa poistamaan kaikki heidän vaikeutensa.

Näitä suuria edelläkävijöitä saattaa toki elämän sisäisen dynamiikan takia syntyä aina silloin tällöin elvyttämään henkisiä virikkeitä ihmisten parissa.

Intialainen Dhammapada kirjoitti jo paljon ennen kristillistä aikaa: "Milloin hyvänsä vanhurskaus on lamassa ja pahuus saanut ylivallan, silloin minä itse aina ilmestyn.”

Suuret persoonallisuudet ovat sitä ”hapatuksen kaltaisuutta”, jota muu ihmiskunta tarvitsee kehityksensä edistämiseen lähes kaikilla elämän aloilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nämä poikkeavat henkilöt suorittaisivat muiden puolesta kaiken vain sen takia, että muut osoittavat heille arvonantoa tai jopa palvontaa.

Mestari Eckhart toteaa eräässä saarnassaan: ”Mitä minua auttaisi, vaikka minulla olisi viisas veli, jos itse olisin mielipuoli?"

Luonnollisesti ”viisas veli” voi auttaa monissa asioissa, mutta jokaisen sisäinen muutos edellyttää lisäksi omaa muutoshalua ja -valmiutta.

Muutosvastus on aina kuulunut ihmisyyteen. Raamattu kirjaa sen vertauksessa uuden viinin sopimattomuudesta vanhoihin leileihin. ”Vanha kansa” väittää, että ”vanhassa on vara parempi” – koska tottumus on paljon enemmän kuin pelkkä ”toinen luonto.”

Muutosvastus perustuu tavallisesti turvallisuuden tunteeseen, ja kaikki uusi koetaan mahdolliseksi uhkatekijäksi.

Ihmisen mieli on kuitenkin siinä erikoinen, että se saattaa kehitellä ja paisutella itsessään myös sellaisen ihannekuvan mahdollisesta muutoksesta, että kaikki entinen alkaa tuntua täysin sietämättömältä. Arabimaissa jokunen vuosi sitten nopeasti levinnyt demokratian vaatimus käynee esimerkiksi edellisestä – lähes ”lopun ajallisine” seurauksineen.

***

Lopun aikojen pelon sijaan olisi ehkä hyvä kehitellä ajatusta ajallisuuden lopusta, sisäisestä vapautumisesta ajallisen elämän tuottamista ehdollistumista - kuolema mukaan lukien!