nousu.jpg

Filosofi Friedrich Nietzsche kutsui painavuuden hengeksi sitä sisäistä voimaa, joka kiinnittää ihmisen mielen ilmiöihin ja itseensä. Kyseistä tekijää voitaisiin kutsua myös vietiksi tai vetovoimaksi, jonka tarkoituksena on pitää mieli aktiivisena, että sen toiminnot ja olemuspuolet voisivat harjoituksen myötä kehittyä täyteen mittaansa.

Evankeliumeista on tullut tutuksi vertaus tuhlaajapojasta, joka kadottaa perintönsä maailman houkutuksissa, mutta palaa lopulta kaikkeen kyllästyneenä ja kaikesta tyhjentyneenä kotiinsa.

Vertaus viittaa Nietzschen painavuuden henkeen, joka vie ihmistä kokemuksista ja nautinnoista toiseen, kunnes hän on kaikkeen kyllästynyt. Vasta silloin elämän ulkoisten tekijöiden vetovoima tai painavuus saattaa vähentyä niin, että ihminen alkaa hakea näkemyksilleen syvyyttä ja sisäistä merkitystä. Ihminen kääntyy paluumatkalle sisäistä kotiaan kohden.

Kääntyminen tai havahtuminen ei todellisuudessa ole mikään lopullinen tavoite, vaan pitkän sisäisen matka alku. Ihminen on etääntynyt kauaksi henkisestä ja sielullisesta alkutilastaan, joten ei ole odotettavissa, että paluukaan olisi lyhyt - saati vaivaton.

Kaidasta tiestä voidaan puhua vasta silloin, kun suurin osa elämän luomista ehdollistumista on karissut pois mielestä, mutta mieli ei vielä saa pitävää otetta mistään korvaavasta lähteestä. Tätä vaihetta kuvataan usein erämaaksi tai autiomaaksi, jossa ei ole ulkoisia virikkeitä tai lohtua.

Nietzsche kuvasi tilaa niin, että ihminen tuntee olevansa kuin kysymysmerkki kahden tyhjyyden välillä. Maailma ei enää anna mitään, eivätkä henkiset tasot avaudu vielä koettaviksi itsessään. Monien pyrkimys ja usko joutuvat kovalle koetukselle, sillä ylöspäin nousu on sisäisissäkin asioissa raskaampaa kuin laskeutuminen ja luisuminen alas.

Yksi piirre näissä sisäisen vaiheissa on siinä, että ihminen alkaa mentaalisen erotuskyvyn kehityksen myötä havaita turhankin selkeästi tavanomaisen elämäntavan pinnallisuuden ja typeryyden. Eräs varsin pitkälle edennyt joutui toteamaan, että hän oli menettänyt uskonsa kaikkeen muuhun paitsi ihmiskunnan äärettömään typeryyteen.

Ahdasta porttia lähestyttäessä kulku saattaa vaikeutua entisestään. Ristin Johannes kuvaa vaihetta kirjassaan ”Hengen yö” siten, että ihminen ei voi turvautua enää mihinkään luotuun - jolloin hänen on pukeuduttava sisäisesti ”uskon, toivon ja rakkauden kaapuun” voidakseen edetä perille saakka.

Ihmiset ovat luoneet kuvat Jumalasta, jumalallisista asioista ja olotiloista omien mielikuviensa pohjalta (luoneet Jumalan omaksi kuvakseen). Taivas näyttäytyy usein ihanteellisena, erillisiä olemuksia sisältävältä paikalta, jossa tosin aika ja erityisesti sinne päässeiden elinaika on venytetty rajattomaksi.

Luonnollinen kokemus näyttäisi kuitenkin osoittavan, että kaikella ajallisella ja muodollisella on loppunsa. Raamattu toteaa, että Jumala on alku ja loppu, alfa ja omega. Tuomaan evankeliumin Jeesus vastaa opetuslastensa kyselyyn lopuistaan, että siellä missä on alku, on myös loppunne oleva. Jakob Böhme esittää, että loppu saavuttaa alun silloin, kun ihmisyyden läksyt on suoritettu loppuun.

Edellisen ilmaukset vaikuttavat hämäriltä, mutta ne viittaavat todennäköisesti siihen, että kaikki ajallinen on lähtöisin ajattomuudesta ja palaa siihen - mikäli on jossakin vaiheessa saavuttanut aikaan sidostumattoman tietoisuuden - viimeistään suuren ilmennyskauden vaipuessa lepoon.