siestalla.jpg

Vain ani harvat tavalliset ihmiset ovat niin itseriittoisia, etteivät he enää kaipaa minkäänlaista ulkopuolista vahvistusta. Joidenkin kohdalla puoltoääniä odotetaan heikon itsetunnon takia, joillekin taas arvostuksen nälkä on kasvanut arvostuksen myötä.

Ihmisten välinen ystävyys nojaa usein vastavuoroiseen tukijärjestelmään, josta Nietzsche totesi: ”Kun tahdotte puhua hyvää itsestänne, te kutsutte todistajan, ja kun olette vietelleet hänet ajattelemaan hyvää itsestänne, ajattelette itsekin hyvää itsestänne.”

Vain harvat kaipaavat sellaista ystävää, joka esittää kaikki huomionsa täysin kaunistelematta. Sukulaisista äidit puolustavat usein jälkeläisiään edes paneutumatta siihen, onko asia kannustamisen arvoinen. Sisarukset saattavat sitä vastoin sanella toisilleen verraten suorasukaisia kommentteja, he he katsovat, ettei sukulaisuussuhteesta voi irrottautua pienten loukkausten takia.

***

Mistä tällaiset taipumukset johtuvat?

Sosiaalinen paine selittää ilmiötä ainakin pintapuolisesti. Ihmiset haluavat löytää, ylläpitää ja parantaa omaa asemaansa yhteisössä tukemalla samanhenkisiä ja odottamalla heiltä vastavuoroisuutta.

Varsinainen syy löytynee tosin jokaisesta yksilöstä itsestään. Harvat ovat niin itseriittoisia, etteivät he enää kaipaa mitään lisäystä tai vahvistusta. Joitakin pidetään kyllä hyvin itsekeskeisinä tai itsekkäinä, mutta yleensä on heidänkin kohdalla kyse siitä, etteivät saavutettu asema ja arvostus riitä, vaan vaativat yhä tukitoimia.

***

Minän eli egon kasvu on periaatteessa tulemista evankeliumien kuvaamassa mielessä ”rikkaaksi”, josta tilasta tulisi jossakin vaiheessa päästä sisäisesti vapaaksi, eli ”hengellisesti köyhäksi”: että kykenisi suoriutumaan ilman painolasteja kuuluisan, mutta vähän tunnetun ahtaan portin läpi.

***

Nietzsche kirjoittaa: ”Ihmisen kaikista taidoista hienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisyyttä koetteleva on se, että hänen täytyy oppia rakastaa itseään – ei tosin sairaiden ja tautisten rakkaudella, sillä heissä löyhkää itserakkaus! Täytyy oppia rakastamaan itseään vikautumattomalla ja terveellä rakkaudella, niin että sietää itsensä seuraa eikä harhaile muualla.”

Filosofi puhuu sellaisesta itseriittoisuudesta, joka ei enää turvaa toisten ihmisten käsiin ja käsityksiin, vaan katsoo asioita täysin avoimin mielin rakentaakseen kaikesta jotakin todella tuoretta ja omaa.

Nietzsche nimeää tämän vaiheen tulemiseksi ”leijonaksi”, jolla on voima murskata kaikki vanhat taulut ja rakentaa tilalle uudet ja omat. Tuomaan evankeliumi luonnehtii samaa kehitysvaihetta ”Johanneksen kaltaisuudeksi”.

Saavutettu riippumattomuus toisista ihmisistä ja ideoista ei kuitenkaan oikeuta vielä ”ihmisyyden koulun lopputodistukseen”, vaan kaiken tuettomuuden ja tyhjyyden sijaan ihmisen on vielä löydettävä ajaton perustansa.

Raamattu ja ”jumalaton filosofi Nietzsche” kutsuvat tämän ajatottoman perustan tilaa  lasten kaltaisuudeksi. Kumpikaan lähde ei tietenkään tarkoita lapsellisuutta, vaan tavallisen aikuisuuden joka suhteessa ylittävää tietoista tilaa, jossa elämä avautuu sellaisena kuin se erillistymättömässä todellisuudessaan on.