lehmia-laitumella.jpg

Vanha kiinalainen sanonta kuuluu: ”Paras aika istuttaa puu oli kaksikymmentä vuotta sitten – toiseksi paras aika on nyt.”

Sanonta voitaisiin laajentaa koskemaan koko ihmisyyttä, jonka tarkoituksen etsimisessä ”paras aika on ollut joskus kauan sitten, toiseksi paras on nyt, ja ­ huomenna se saattaa olla jo myöhäistä!”

Ihmiset eivät aina ota vaarin edes toiseksi parhaastaan, vaan siirtävät vakavat asiat vähintään kolmanneksi parhaimpaan ajankohtaan. He ajattelevat, että joskus tulevaisuudessa asiat ratkeavat paljon helpommin kuin nyt.

Ihminen etsii itselleen turvallisia aitauksia, joissa on helppo laiduntaa itseään. Tosin hän ei yleensä vaivaudu lehmän tavoin märehtimään nielemiään asioita – murehtii toki sitäkin enemmän – saati etsimään itsestään sellaisia avaimia, joilla voisi vapautua kaikista elämän muodostamista noidankehistä.

***

Toinen kiinalainen sanonta toteaa: ”Sanat eivät voi muuttaa totuutta.”

Monet uskovat, että totuus voidaan ilmaista sanallisesti. Parhaimmillaan sanalliset symbolit voivat viittoa johonkin, josta etsien todellinen saattaisi avautua – sana tulla lihaksi.

Apostoli Paavali toteaa sanallisista ilmauksista 2. Korinttolaiskirjeessään: ”Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.”

Vasta henki tietoiseksi tulleena on todella ikuisesti ”elävää sanaa”, joka sisältää sanattomasti ja käsitteettömästi kaiken muuttumattoman ydinolemuksen – sen viisauden, jossa ei Jaakobin mukaan ole ”vaihteen varjoa.”

***

Kolmas kiinalainen sanonta kuuluu: ”Viisas päättelee itse, tyhmä seuraa yleistä mielipidettä.”

Laitostuneet hengelliset organisaatiot ovat valitettavasti pyrkineet rajaamaan ja yhtenäistämään (katolistamaan) jäsentensä ajattelua niin, että kaikki omaehtoinen päättely on luokiteltu ”sielulle vaaralliseksi.” Järjellinen, ihmisyydelle tyypillisin olemus, on tämän näkemyksen mukaan asetettu ihmiseen sitä varten, ettei hän sitä käyttäisi:

”Ettei hän vain löytäisi elämän puuta ja eläisi sen jälkeen ikuisesti!”

***

Krishnamurti perusteli hänen varaansa kaavaillun kirkon hajottamista sillä, ettei totuutta voi organisoida.

Organisointi muodostaa lähes aina valtarakenteita, jotka alkavat helposti elää omaa elämäänsä ja puolustaa sitten asemiaan. Valta hämärtää puhdasta ajattelua ja ymmärrystä, ja järjestelmän yhtenäisyyden ylläpito johtaa usein mielivaltaan tai väkivaltaan.

Lienee todella vaikeata löytää sellaista organisaatiota, jonka johtajat ovat saaneet oppinsa suoraan kaikkia kirjoja ylevämmästä lähteestä. Kirjanoppineisuus sinänsä ei tietenkään ole pahasta, ellei se johda vääränlaatuiseen ”farisealaisuuteen”, joka ilmenee ulkoisten muotojen ja sanallisten kiintoajatusten korostuksena.

***

Erilaisia karismaattisia liikkeitä tosin syntyy ja sammuu, mutta niiden johtajat ovat ani harvoin kulkeneet omat kaidat polkunsa täysin loppuun saakka. Toiminta nojaa silloin yhä Jaakobin mainitsemaan ”riivaajien viisauteen” (inhimilliseen tietoon), jolloin siihen sisäisissä kokemuksissa sekoittuu ihmisen puhdistamattoman mentaalisen olemuksen aiheuttamaa väritystä ja vääristymää. Johtajien keskenkasvuisuus tulee usein ilmi siinä vaiheessa, kun yhteisö nostaa heidät jalustalle ja alkaa odottaa yhä ihmeellisempiä tuloksia. Vain harvat kykenevät pysymään nöyrinä ja rehellisinä tällaisissa koetuksissa.

***

Tarkoituksen etsimisen tärkeyttä ei korosteta ainoastaan itämaisissa opetuksissa, vastaavat teemat löytyvät myös kristillisistä kirjoituksista. Uusi Testamentti kehottaa etsimään ensin – ei vasta viime hetkillä – taivasten valtakuntaa, mikäli etsijä haluaa löytää sellaista ravintoa, joka tyydyttää koko olemuksen ja auttaa ratkaisemaan katoavuuden ongelman.

Jokainen kristitty tuntee kehotuksen ja lupauksen: ”Etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.” Jo ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikaan jotkut kritisoivat seurakuntalaisten enemmistöä siitä, etteivät nämä etsi tosissaan – he vain noudattavat orjallisesti yhteisiä tapoja ja omaksuvat kuulemansa ajatukset sellaisinaan.

***

Organisoituminen on hämärtänyt pahasti yksilöllisen etsinnän ja kolkuttelun ajatusta tarjoamalla ratkaisuksi pelkkää jäsenyyttä. Karthagon piispa, kirkkoisänä tunnettu Cyprianus esitti 200-luvulla näkemyksen siitä, ettei kirkon ulkopuolella voinut olla pelastusta, koska ainoastaan piispoilla oli hänen aikanaan (itse asetettu) yksinoikeus synninpäästöön.

Jäsenyyden merkitystä kasvatettiin myöhemmin, kun seurakunta tulkittiin Ilmestyskirjaan nojaten kollektiiviseksi Kristuksen morsiameksi – niin että siihen kasteen kautta liitettynä oli mahdollista ilman sen kummempia yksilöllisiä ponnisteluita päästä eräänlaisen Nooan arkin tai Troijan hevosen kyydissä taivasten valtakuntaan.

Toinen kirkkoisä, Tertullianus esitti jo 50 vuotta aikaisemmin, ettei enää ollut mitään syytä etsiä tai kolkutella, koska mitään ei ollut löydettävissä eikä ketään avaamassa: kaikki tarpeellinen oli nyt valmiiksi pureksittuna ja paketoituna kirkon yksinomistuksessa – ei tarvinnut muuta kuin nielaista ja omaksua se sellaisena kuin tarjotaan.

Mahdollisesti edelliseen nojaten kirkoissa toistetaan ehtoollisen yhteydessä usein ”Kuninkaan häiden vertauksen” sanoja: ”Tulkaa, sillä kaikki on valmistettu!”

Lienee selvää, että Jumalassa ja taivasten ajattomassa valtakunnassa kaikki on ikuisesti valmista ja täydellistä – ainoa ongelma on siinä, etteivät yksilölliset ihmiset ole valmiita vaihtamaan ulkoisia sidoksiaan ja minäisyyttään mihinkään sellaiseen – aina valmiiseen – josta he eivät mitään tiedä.

 Ihmiset saattavat kyllä olla nöyriä auktoriteettien suhteen, mutta sellainen nojaa yleensä arkuuteen ja sisältää hienovaraisia palkkion odotuksia – pyyteellisyyttä.

Todellinen nöyryys, hengellinen köyhyys ja lasten kaltaisuus kuvaavat yhtä ja samaa sisäistä tilaa, joka ei pidä kiinni mistään ilmenneestä – ei edes itsestään. Sellaiseen pääsy on periaatteessa helppoa, mutta käytännössä ihmiselle niin vaikeata, että sitä on väitetty mahdottomaksi.

Mahdotonta se saattaa ollakin pelkin inhimillisin voimin, mutta ihmisille on aina luvattu jotakin aivan toisen laatuista voimaa, mikäli hän osoittautuu sellaisen arvoiseksi irrottamalla sisäisen otteensa kaikesta katoavasta.

Ihmisen on hyvä märehtiä asiat niin perusteellisesti, että hänen mielensä vetovoima asioita ja ilmiöitä kohtaan heikkenee ja lopulta katoaa. Kärsimyksetkin voivat toimia tässä apuna, elleivät ne sidosta itseensä tai johda katkeroitumiseen.

Usein sanotaan, että kaikki ihmiset hakevat elämäänsä onnea. Harvemmin vaivaudutaan määrittelemään kovin tarkkaan onnellisuuden tekijöitä ja aikaperspektiiviä. Onni samastetaan usein fyysisiin tai psyykkisiin nautintoihin, joita aineellinen vauraus, valta ja kunnia voivat tuottaa.

Sellainen onni näyttää usein edellyttävän – huumeiden tapaan – yhä suurempia annoksia, ja lopulta mitkään virikkeet eivät enää aiheuta toivottua viretilaa. Filosofi Nietzsche totesi, että onni ottaa – mikäli se sitoo mielen entistä lujemmin ulkoisiin, katoaviin ilmiöihin.

Ihmiseen lienee kuitenkin ”asennettu tai ohjelmoitu” jonkinlainen ”sisäinen matkamittari”, joka alkaa hälytellä tai jopa antaa potkuja silloin, kun sisäinen kokemusvaranto on määrällisesti ja laadullisesti niin täynnä, että on tullut ulkoisesta pois oppimisen – kotiin palaamisen – aika.

Uuden Testamentin vertaus tuhlaajapojasta kuvannee tällaista ”armon mekanismia.”