Havainnon ja havaitsijan välille on yleensä kehittynyt suodattimia, jotka muuntavat, värittävät ja useimmiten myös vääristävät alkuperäistä havaintoa. Näitä suodattimia voitaisiin kutsua persoonalliseksi minäkuvaksi. Ne koostuvat omaksutuista mielikuvista: tunteiden, ajatusten ja muistikuvien sekoituksista, jotka asettuvat automaation tavoin havainnon ja havaitsijan väliin.
Suuri osa näistä mielikuvista opitaan jo lapsuudessa havainnoimalla ja jäljittelemällä lähiympäristön käyttäytymistä, ennen kaikkea omia vanhempiaan. Näihin vaikuttavat luonnollisesti omaa käytöstään kohtaan osoitetut huomiot ja huomautukset, sillä ”suuri on kiitoksen ja moitteen mahti”, kuten Nietzsche totesi Zarathustrassaan.
Varsin pian lapsen mieleen muodostuu pelkoja ja toiveita, joiden kohtaaminen saa lisäväriä myös mahdollisesti syntyneistä puolustusmekanismeista: aggressioista, torjunnasta jne. Kaikkien näiden kombinaatioita ihminen alkaa aikaa myöten pitää todellisena minuutenaan.
Muotoutuneen minuuden ylläpidosta ja vahvistamisesta kehkeytyy yleensä jatkuva sisäinen ja ulkoinen prosessi – miltei elämäntehtävä. Sille on tavalla tai toisella hankittava niin muiden kuin itsenkin hyväksyntä.
Ihmiset valitsevat usein ystävänsäkin sillä perusteella, miten hyvin nämä kykenevät ylläpitämään ja ravitsemaan heidän omakuvaansa. Vuorovaikutuksen tavanomaisin muoto voitaisiin kiteyttää muotoon: ylistä sinä minua, niin minä vuorostani ylistän sinua!
Sisäinen prosessi sisältää valheellisuutta ehkä enemmänkin kuin ulkoa tuleva. Itselle on varsin helppo selitellä asioita ”parhain päin”. Jotkut tosin käyttävät täysin käänteisiä menetelmiä tekemällä itsestään uhreja, mutta sekin on vain yksi omalaatuinen keino selviytyä minäkuvan kriiseistä.
Mitä väärää tässä sitten on? Ei tietenkään mitään, sillä tämähän on ihmismielen luonnollinen välitila. Se on inhimillisen kulttuurin tavanomainen tulos, josta on niin hyötyä kuin harmiakin. Se pitää huolen siitä, että mieli pysyy alati rauhattomana ja liikkeessä, niin että tietoisuus joutuu kasvamaan ainakin joissakin suhteissa.
Mutta jossakin vaiheessa mielen jatkuvat vaihtelut alkavat häiritä ihmistä, ja hän alkaa etsiä ulospääsyä syntyneistä noidankehistä. Ihminen päätyy silloin kahden olemuksen ristiriitaan: jossakin mielen syvyyksissä on hiljainen tietämys rauhasta ja ymmärryksestä ajatusten ja tunteiden jatkuvan vaihtelun takana.
Syntyy aavistus toisenlaisesta minästä, joka ei elämää kohdatessaan tarvitse minkäänlaisia kuvia tai kaavoja naamioikseen. Siinä on kaikki monin verroin selkeämpää ja yksinkertaisempaa. Aukeavat näkemykset voi vaivattomasti purkaa tarvittaviin ajatuksiin etsimättä niille perusteita aikaisemmista kokemuksista.
Tämän sisäisen minän esiintuominen ei yleensä ole mikään hetkellinen tapahtuma, vaan pitkäaikainen prosessi, jonka nopeus on suoraan verrannollinen siihen, missä määrin ihminen on halukas ja kykenevä purkamaan itsessään muodostuneita ehdollistumia. Helppoa se ei missään mielessä tule olemaan, sillä ”tuttu vankila on turvallisempi kuin vieras vapaus”. Kaikki tiedostamaton aineskin alkaa nousta mielen syövereistä esiin. Rohkealla ei tietenkään ole syytä pelkoon, koska ovathan ne vain omia kummituksia.
Miten tätä prosessia sitten edistetään? Lähinnä vain tarkkailemalla, sillä turvautuminen itsensä pakottamiseen johtaa helposti valheellisuuksiin tai epätoivoon. Sanotaan, että ihmisen on opittava ensin rakastamaan itseään, mikäli hän pyrkii joskus rakastamaan koko maailmaa. Tämä ei tietenkään tarkoita itserakkautta, vaan itsensä tervettä hyväksymistä, joka on edellytyksenä rehellisen kuvan saamiseen omasta tilastaan. Tulisieluinen taistelu oman mielensä kanssa johtaa varsin harvoin mihinkään pysyviin tuloksiin, koska mieli kaikkine alitajuisine juonteineen on paljon kierompi kuin päivätietoinen minämme haluaisi uskoa.
Parasta on vain katsoa, kuinka omakuvamme nousevat vaihtelevin sävytyksin esiin, havaita ne pelkiksi monimutkaisiksi ajatus- ja tunnekoosteiksi, ja antaa niiden sitten mennä menojaan. Jossakin vaiheessa voimme ehkä todeta Paavalin tapaan, että minä olen väkevä ollessani heikko: että persoonallisen minän väistyessä todellinen aito, ehjä ja sisäisesti väkevä olemus alkaa päästä esiin ja vallitsevaksi.

Lisää kirjoituksia erilaisista teemoista ks.

https://www.netikka.net/studiomielty/kotis8.html