normal_IMG_5207-5.jpg

Valkeus loistaa pimeydessä, mutta pimeys ei sitä käsittänyt,

ikuinen valo turhien tuikkeiden takana,

turhien ajatusten tuolla puolen.

 

Loistaa vain kerran, sillä ikuisessa on vain tämä hetki.

 

Unessa kulkee ajallinen mieli, henki kapaloituna halujen alle,

jotka palvovat pientä jumalaa nimeltään ”minä”.

 

Ei ihminen sitä myönnä, vaan sanoo uskovansa kolminaiseen,

kolmeen heikkoon jalkaan, jotka kantavat yhtä huojuvaa egoa.

 

Minä, sinä ja me - siinä jumala, jota ihminen palvoo,

kun on sen itse luonut.

 

Vain vastavuoroisen ymmärtää ihmisen järki, sellaisen,

joka antaa saadakseen siitä korvauksen.

 

Ihmisen keksimää myös rakkaus, joka ei säästä täydellistä poikaa,

että kelvoton saisi kaiken anteeksi – kelvottomuuteensa uskoen!

 

Turhuutensa täytyy tunnistaa,

Sillä vain tyhjyydessä voi ikuinen tulla ymmärretyksi.

 

Tyhjyys on ääretön ja ikuinen kuin henki, muotoja vailla,

kohtu, jonka salattu valo saa raskaaksi.

Se on kuin lasta odottava seimi: joulun lasta,

hengestä hengessä siinnyttä.

 

Kulta ei sekoitu saveen, eikä henkinen alennu harhojen leikkiin.

 

Virvatulia ovat kaikki lihalliset muodot,

hengen heijastamia kummajaisia,

arvoitusta ja karkeaa pilaa, jonka vain rohkea mieli voi nähdä.

 

Kolme näki Joulun tähden, kolme viisasta,

 sillä vain viisas voi kääntää katseensa tyhjyyteen,

josta maallinen valo on poissa.

 

Pimeydessä valkeus, Joulun valo - ken näkee, löytää.