vartijat-pinoon.jpg

Monissa seurakunnissa aiotaan lisätä seurakuntalaisten osallistumismahdollisuuksia eri toimintoihin. Vuorovaikutuksen lisääminen on tietenkin hyvä ja aktivoiva asia, mikäli sille luodaan riittävän avoimet puitteet, eikä vain panna jotakuta lukemaan sisältä ylhäältä määriteltyjä kohtia Raamatusta tms.

***

Kirkoista rakennuksina saatetaan ajatella, että ne on rakennettu upeiksi Jumalan kunniaksi. Jumala ei varmaan itselleen kaipaa mitään maallisia rakenteita (jo pelkkä linnunratakin riittää), mutta ”ihmisten sydämien ylentämistä Jumalan puoleen” – tai ainakin hieman ylemmäksi – ylevät rakennelmat voivat osaltaan auttaa.

***

Seremonioiden ja virsien lisääminen tai päivittäminen ei ratkaise mitään, koska ne edustavat lähinnä Paavalin mainitsemaa ”helisevää vaskea tai kilisevää kulkusta.” Kaiken lisäksi ”veljesuskontomme” ortodoksisuus on seremoniallisissa toimissa täysin ylivertainen.

***

Mitä olisi vuorovaikutteinen saarna, jossa seurakuntalaiset voisivat esittää välittömästi kysymyksiä tai kannanottoja esiin tuleviin asioihin? Saarna voisi olla johdatusta ja alustusta tärkeiksi katsottuihin asioihin. Saarnastuolia ei nykyisten äänentoistolaitteiden aikaan ole tarpeen käyttää, joten pappi voisi asettua seurakunnan tasolle.

Olisiko sellaiseen valmiutta – voitaisiinko sellaista alkaa yhdessä harjoitella, vai olisiko parasta aloittaa keskustelu vasta saarnan jälkeen, jolloin kuulijoiden on tosin vaikea enää saada otetta eri teemoista?

Lienee selvää, että mitään ateistien ja fundamentalistien välisiä "kukkotappeluita" ei kannata järjestää. Osallistujilla tulisi olla yhteinen halu saada selkoa elämän perimmäisiin asioihin.

Voidaan vastata, että seurakunnissa on jo raamattupiirejä yms. keskustelua haluaville. Sellaiset mielletään kuitenkin helposti soveltuviksi ainoastaan ”tunnustuksiin sitoutuneille.”

***

Helsingissä on jo kokeiltu ”saarnakaljoja kapakassa”, mikä vaikuttaa Suomen oloissa hieman luonnottomalta ratkaisulta. Siinä pappi ”ikään kuin nöyrtyy ja laskeutuu syntisen kapakan kaljanhöyryiseen ilmapiiriin”, johon todennäköisesti vain harvat vakavat sanankuulijat häntä seuraavat. Lisäksi saattaa olla niin, että kapakassa jo saarnan aikaan oleskelleet tuntevat olonsa vaivautuneeksi, kun pappi astuu heidän reviirilleen.

***

Tiedetään, että keskiajan saarnamiestä, Mestari Eckhartia tultiin kuulemaan jopa satojen kilometrien päästä jalkaisin. Hän saattoi pitää varsin lyhyitä – mutta kiinnostaviksi rakennettuja, ”kuulijoiden iholle tulevia” saarnoja. Silloin ei tosin ihmisten aika tärväytynyt tv:n lapsellisten viihdesarjojen tai urheilukilpailuiden katseluun.

***

Keskustelua ei enää nykyisin voida rajata (Paavalin synodin toiveista huolimatta) tiukasti ”kristillisen esiymmärryksen puitteisiin.” Tämän päivän ajattelevaa ihmistä ei tyydytä se, miten asian on joskus vakuutettu olevan. Ihminen kaipaa entistä paremmin perusteltuja näkemyksiä, jotka tyydyttävät myös hänen järjellistä olemustaan. Järkeilyn ylittäviä asioitakin jää vielä jäljelle aivan riittävästi.

***

Keskustelun tiukka rajaaminen ”turvallisiin puitteisiin” juontaa varsin suurelta osin Paavalin nimissä laadituista niin sanotuista Pastoraalikirjeistä, joiden kanonisointi ”kanonisoi” samalla kirkon poissulkevan ja jopa vihamielisen suhtautumisen kaikkia toisinajattelijoita kohtaan.

Teologian tohtori, pastori Kari Kuula toteaa Vartija lehdessä n:o 1 v. 1996 (otsikolla ”Harhaoppista karta”), että Pastoraalikirjeet määrittivät kaikki poikkeavat näkemykset ”saatanalliseksi eksytykseksi”, jota vastaan voitiin ”taistella” väheksymällä, demoralisoimalla, harhaoppisiksi leimaamalla ja aitoa keskustelua välttämällä.

Kuulan mukaan nuo kirjeet (ahdistava käsikirja) ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että toisinajattelijat on kautta kristillisen tradition eristetty yhteisön ulkopuolelle siten, ettei kukaan ”oikeaoppinen” antautunut keskusteluun heidän kanssaan. Eräs syy tähän saattoi olla se, että uudempien näkemysten edustajilla oli usein (ja saattaa yhä olla) paremmat ja henkilökohtaisemmin koetut perusteet näkemyksilleen kuin niillä, jotka turvautuivat vanhaan.

”Harhaantuneita” kohtaan alettiin soveltaa ikivanhaa rangaistusta, ostrakismia, eli ulkopuolelle eristämistä (jota yhä harjoitetaan – joissakin piireissä avoimesti, toisissa peitellymmin).

Tähän tapaan selvitteli asiaa Paavali-asiantuntija Kari Kuula dosenttiaikoinaan.

***

Avoin asennoituminen asettaa papeille suuria vaatimuksia. Heidän tulisi myöntää, että kristillistä ydinsanomaa on tulkittu ja muokattu heti alusta saakka – usein sopimaan tulkitsijoiden omiin ennakkokäsityksiin.

Se, että näkemyksistä on monien vaiheiden jälkeen saatu laadittua konsensus-henkisiä tunnustuksia, ei kelpaa todistukseksi siitä, että tunnustukset edustaisivat lopullista totuutta. Ne saattavat joiltakin osin edustaa ”kovettuneita leilejä”, jotka eivät siedä uutta – mahdollisesti parempilaatuista viiniä.

Koko muodollisen ja tajunnallisen evoluution tarkoitus ihmisen osalla lienee siinä, että alkuperäinen ajaton Jumalan kuva saisi yhä parempia ilmauksia ajan ja tilankin puitteisiin – että Kristus saisi meissä arvoisensa muodon.

Tällaiselta lähtökohdalta tarkastellen kaikki pysähtyneisyys on pahasta. Tuomaan evankeliumi toteaakin: ”Tulkaa ohikulkijoiksi,” (toinen käännös) vaeltakaa, älkää pysähtykö (ainakaan mihinkään käsitteelliseen ja muuttuvaan).

Raamattu toteaa, että vasta Jumalassa voidaan saavuttaa todellinen lepo – miksi siis pysähtyä ihmisten häilyviin ajatusmuotoihin! Parasta lienee kulkea oma kaita tiensä, kunnes myös ahdas portti on ohitettu.

***

Eksegeetikkojen Vartija-lehden 2. numero v. 2012 kirjaa ydinteeseikseen: ”Meitä kiinnostavat kiistanalaiset ja vahvoja reaktioita herättävät asiat, jotka eivät parane vaikenemalla tai kotiin päin vetämällä, vaan käymällä kohti, tutkimalla ja keskustelemalla.

Ihmisyyteen kuuluu hävytön uteliaisuus, uskoon rehellinen epäilys ja kulttuuriin tinkimätön kriittisyys.”

Vähän yli vuosi sitten menehtynyt Heikki Räisänen on elämäntyönsä myötä edistänyt paljon vaikeiksi koettujen asioiden avointa esille tuomista ja käsittelyä. Hänen ajatuksenaan oli se, että totuus ja ehdoton pyrkimys siihen ovat tärkeitä asioita, eikä kirkko voi loputtomasti pitäytyä missään valheellisissa käsityksissä.