ut29.jpg

Pastori Kai Sadinmaa yrittää herättää yleistä huomiota ulostuloillaan. Huomenna tulee Yleltä hänestä tehty elokuva ”Ristin tie.” Pastorin tarkoituksena on kirkon uudistaminen – ehkä jopa elvyttäminen. Uudistamisen tarve saatetaan tiedostaa monilla muillakin tahoilla. Sadinmaan näkemyksistä uudistamisen tavoista ja niiden perusteista voidaan kuitenkin olla eri mieltä.

Sadinmaan kymmenen käskyä kirkolle ovat:

1. Älä valehtele Jeesuksesta
2. Lopeta jäsenten kosiskelu
3. Julista poliittista evankeliumia
4. Lopeta sijoitusbisnes
5. Lopeta rikkaiden suosiminen
6. Älä kumarra valtaa
7. Luovu tekopyhyydestä
8. Luovu messusta ja muusta magiasta
9. Anna homon rakastaa
10. Älä tee Raamatusta Jumalaa.

1. Käskyssä pastori tuo esiin politisoidun käsityksensä Jeesuksesta radikaalina yhteiskunnallisena uudistajana – vallanpitäjien kauhuna. Kirkko on hänen mukaansa tehnyt esikuvastaan kiltin lammaspaimenen, josta syystä kirkko pitäisi haastaa oikeuteen.

Pastori on oikeassa siinä, että hyvin monet alkuperäiset Jeesuksen opetukset – erityisesti sellaiset, jotka korostavat omakohtaista vastuuta – on syrjäytetty ”käytäntöön soveltumattomina”, ja päädytty yksipuolisesti korostamamaan häntä kaikkien oikein uskovien syntien sovittajana.

Kaikista Jeesusta koskevista teksteistä tulee ilmi se, että hän korosti todellista sisältöä enemmän kuin ulkoisia muotoja. Sadinmaan 7. käsky on siten muotojen suhteen hyvin perusteltavissa – edellyttäähän Vuorisaarnan opetus toteutettuna täydellistä ajatusten puhtautta, jonka tulisi lopulta johtaa elämänsä kadottamiseen niin, ettei pieninkään itsekäs motiivi missään tilanteessa nouse esiin.

Tällaiset korostukset eivät kuitenkaan tee Jeesuksesta uudistajaa, joka pyrkisi kollektiivisesti ja ulkoisin (jopa väkivaltaisin) keinoin muuttamaan maailmaa – koska ulkoisin puitteita muuttamalla ei ole milloinkaan saatu aikaan pysyviä muutoksia. Jeesus ajoi täydellistä yksilöllistä tietoisuuden muutosta – ylhäältä syntymistä – ihmisten sisäisissä olemuksissa, joista se heijastuisi luonnollisella tavalla ympäristöön ”hapatuksen kaltaisuutena”.

Jeesuksen radikaalisuuden tueksi ei löydy juuri muuta kuin ns. temppelin puhdistaminen. Tarina ei kuitenkaan istu ”Jeesuksen profiiliin” rauhan miehenä, koska teko ei olisi tuottanut mitään pysyvää hyvää. Kertomus onkin mitä ilmeisimmin yksi hänen vertauksistaan, jonka vasta evankelistat ovat – konkreettisen aineiston vähäisyyden takia – muuntaneet todelliseksi tapahtumaksi. Mestari Eckhart lienee täysin oikeassa tulkitessaan, että kyseinen temppeli on ihmisen sielu, josta pitää ajaa pois itsekkyyden hienoimmatkin piirteet (vastavuoroisuuden vaatimukset yms.).

Sadinmaan ajattelu muistuttaa 150 vuotta sitten kehiteltyä kristillisyyden ja sosialismin yhdistelmää, jota edustivat mm. Ludlow, Kingsley ja Maurice. Myöhempiä edustajia ovat esim. Tillich, Day, Barth ja Weil.

Kai Sadinmaan 3. käskylle (poliittisen evankeliumin julistukselle) ei siten löydy kovin vakuuttavaa raamatullista tai perinteistä pohjaa muuta kuin tietenkin hänen oman ideologiansa puitteista.

Voitaisiin väittää, että kirkko on jo pitkään omalla tavallaan toteuttanut Sadinmaan 2. käskyä (kosiskelun lopettamista) ja karkottanut suurimman osan sen toimintoihin osallistuvista. Jäseniä voidaan ”kosiskella” moneen tapaan. Vanha tapa oli väittää, että kirkon tai sen näkemysten hylkääminen johtaa helvetin tuleen. Vain harvat nielevät enää tällaista näkemystä – monet pysyvät kirkon jäsenyydessä lähinnä totunnaisten vihki- ja hautajaisseremonioiden, sosiaalisen paineen, johdosta.

Tämän päivän kirkon epätoivoa ilmentävät sellaiset viritelmät kuin hölkkä-, lounas- ja torkkukirkot tai saarnanjälkeinen kaljoittelut. Niihin kaikkiin liittyy vielä runsaasti ”kauppiaan kaltaisuutta”, taka-ajatuksia, joita Jeesuksen opetuksissa vastustetaan.

Sadinmaan 8. käsky (messusta yms. luopuminen) olisi paikallaan, mikäli papit kykenevät korvaamaan ne lisäämällä saarnoihinsa sellaista sisältöä – elävää leipää – joka todella auttaa kuulijoita hahmottamaan elämän ja itsensä todellista olemusta ja tarkoitusta. Seremoniallisia ihmisiäkin on, mutta tuskin enää kovin paljon – ja luterilaisten lienee turha kilpailla sillä alalla ortodoksien kanssa, joilla on siihen vankemmat perinteet.

Sadinmaan 6. käsky (vallan suuntaan kumartaminen) juontuu aina keisari Konstantinukseen ja Nikaian lehmäkauppoihin saakka, jolloin kirkko sai etuoikeuksia lyöttäytymällä maallisen vallan ja sen tehokkaan väkivaltakoneiston kanssa. Keisari sai sanella osan opillisista ”totuuksista”, jotka sementoitiin (vannottiin!) tunnustuksiksi – ja pian entisistä vainotuista tuli pian kaikkien toisinajattelijoiden ankaria vainoajia.

Kirkolla ei tietenkään periaatteessa pitäisi olla mitään tarvetta kumarrella – saati pyllistellä – mihinkään suuntaan. Se voisi aivan hyvin pitäytyä elävänä yhteisönä, jossa etsitään ja esitellään rehellisesti ja avoimesti kestäviä näkemyksiä elämän perusasioista – siinä määrin kuin niitä löytyy.

Perusnäkemyksille voidaan hakea aineksia raamatusta, mutta Sadinmaa on 10. käskyssään (raamatun ylikorostuksessa) oikeassa siinä, ettei tuota vanhaa kokoelmateosta saisi enää pitää jumalallisena ilmoituksena – se kun on saanut muotonsa lukemattomien inhimillisten ja erehtyväisten päiden ja käsien kautta.

Pastorin 9. käsky (homous) on nykyisin pinnalla. Sen vastustus kirkossa nojaa Vanhaan Testamenttiin, ikivanhaan juutalaiseen perinteeseen, jolla ei pitäisi olla enää mitään tekemistä tämän päivän kulttuurien – saati Jumalan itsensä kanssa. Kirkko ei tietenkään voi enää estää samaa sukupuolta olevien rakastamista. Se voi vain omien ennakkokäsitystensä nojalla tehdä hieman kiusaa – ja samalla voimistaa vastakkaisia virtauksia. Kirkko ei ole itse oppinut erästä perusteesiään, ettei mitään itselle epämiellyttävää kannata väkivalloin vastustaa (varsinkaan, kun enää ei voi sytyttää rovioita) – sillä vastustamalla erilaisuus voimistuu.

Sadinmaan 5. käskylle (rikkaiden suosimiselle) lienee hieman vaikeata löytää perusteita. Kirkolla on toki omat ansionsa sosiaalisella toimintasektorilla, mutta se ei paljonkaan hyödytä rikkaita. Sosiaalisesta toiminnasta saattaa tosin helposti muodostua itse tarkoitus, jolloin kirkon alkuperäinen funktio – henkisen elämän edistäjänä – kadottaa merkityksensä. Eckhart totesi, että ihminen löytää tien, mutta kadottaa Jumalan, joka on siihen kätkettynä.

Pastorin 4. käsky (sijoitusten lopettaminen) ei valtakunnallisesti liene kovin vakava asia – ja seurakuntien taloudellinen ahdinko lopettanee sijoitusajattelun täysin luonnollisella tavalla. Kirkko voi nyt etsiä itse ja opastaa seurakuntalaisiaan sijoittamaan sinne, johon Jeesus neuvoi ihmisiä tallettamaan aarteensa: taivasten valtakuntaan, omaan sisäiseen olemukseen – se kun lienee ainoa asia, jonka ihminen saa mukaan silloin, kun lihallinen keho jokaisen kohdalla aikanaan irtisanoo tilapäisen yhteistyösopimuksensa.

Periaatteessa pastori Sadinmaan käskyt eivät ole Suomessakaan ainutlaatuisia ja uusia. Jo viime vuosituhannen lopussa eräät piispat laativat talkootyönä 10 teesiä, joista jotkut ovat lähes identtisiä Sadinmaan käskyjen kanssa. Piispat kirjaavat mm., että kirkon tulisi tarkistaa suhteensa valtioon, ja ettei kutsumuksestaan tietoinen kirkko orjaile eikä laskelmoi. Sen tulee ottaa oppia arjen sankareilta, ja kirkon arvo mitataan siinä, miten se suhtautuu pakolaisiin. Ihmiset ymmärtävät piispojen mukaan vain kirkon tekoja – eivät sen sanoja (Ville Riekkisen osuus kirjassa ”Tulkinnan kehällä”, 1992).

Kirkon alkuvuosisatoina sen johtajat huomasivat, että niin sanotut marttyyrit herättivät yleistä huomiota ja olivat omiaan kasvattamaan kirkon jäsenmäärää. Johtajat (kuten Irenaeus ja Tertullianus) katsoivat asiakseen yllyttää seurakuntalaisia ”vaihtamaan tunnin tuska iankaikkiseen elämään” tulkitsemalla Jeesuksen seuraamisen edellyttävän konkreettista oman fyysisen kehonsa uhraamista. Sellainen johtaisi automaattisesti autuuteen, ja tämä ajatus – tosin hieman paisutettuna – siirtyi kristityiltä veljesuskontoon ja tuottaa tuloksia tänäkin päivänä.

Pastori Kai Sadinmaa on syntynyt kymmenkunta vuotta liian myöhään, sillä 1960- ja 70-luvuilla hänen näkemyksensä olisivat varmasti saavuttaneet myönteistä vastakaikua etenkin yleisradiossa. Silloin saarnattiin arkipäivisinkin sosialismin kaiken korjaavaa evankeliumia ja ihailtiin Neuvostoliiton järjestelmää, jossa oli mahdollista jalostaa täydellisiä yksilöitä (epätäydelliset johdateltiin rakentamaan Siperiaa).

Tämän yhteiskunnallisen kokeilun osalta totuus on tullut esiin. Raamattukin ennakoi sitä väittäessään, että kaikki salattu tulee jossakin vaiheessa ilmi.

Olisiko jo aika tarkastella myös kristinuskon tunnustuksiin jo varhain kiteytettyjä ”totuuksia”, joiden todellisuusarvo näyttää ainakin tutkijoiden silmissä pahasti horjuvan. Aldous Huxley kirjaili, että kolmetuhatta kertausta muodostaa yhden totuuden. Näistä ”kertaustotuuksista” tulisi päästä eroon, että yksilöllinen tietoisuus pääsisi puhtaana ja vapaasti syvenemään siihen tilaan, joka kullekin on mahdollista.