algazar%20of%20Segovia.jpg

Uudessa Testamentissa löytyy varsin yksiselitteisiä määritelmiä siitä, mitä ihmiseltä vaaditaan, jotta hänessä voisi tapahtua perustavaa laatua oleva sisäinen muutos:

Matt. 5:22 ilmaisee tarvittavaa mielenlaatua: ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion; ja joka sanoo veljelleen: 'Sinä tyhjänpäiväinen', on ansainnut suuren neuvoston tuomion; ja joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.”

Matt. 5:48 viittaa tavoiteltavaan tilaan: ”Olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on."

Matt. 16:24 tuo esiin tien: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Joh. 12:25 esittää kaikista minäisyyden ja pyyteellisyyden muodoista luopumisen tärkeyttä: ”Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen (pysyvän tietoisuuden) iankaikkiseen elämään.”

Matt. 7:13-14 kuvaa konkreettisen symboliikan keinoin sitä, ettei henkiseen tilaan ”mahdu” mitään maallista ja katoavaista mukaan: ”Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.”

Luuk. 14:26 kirjaa hyvin karrikoidusti sitä, että kaikkien mielen luontaisten vetovoimien täytyy raueta ennen kuin ihminen on sisäisesti vapaa ottamaan vastaan jotakin täysin toisenlaista: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni.” Lienee selvää, ettei vähäisintäkään vihan tunnetta saisi enää tässä vaiheessa nousta mieleen - karkean ilmauksen tarkoituksena on vain korostaa, ettei todella henkisen ihmisen mielentila ole riippuvainen mistään ohimenevistä asioista.

Kristillisessä ajattelussa on näiden vaatimusten toteuttamisen kohdalla törmätty persoonallisen ihmisen käytössä olevan ajan lyhyyteen. ”Elävä elämä” näyttäisi osoittavan, ettei ihminen pääse elämänsä aikana irti taipumuksistaan takertua ulkoisen elämän mahdollistamiin virikkeisiin, kuten aistillisiin nautintoihin, vaurauteen, valtaan ja kunniaan.

Lisäksi ihmisten tajunta pysyttäytyy aistimusten, tunteiden ja ajattelun puitteissa eikä kohoa pysyvästi tai palautettavasti mihinkään ehdollistumattomaan, puhtaaseen tietoisuuteen.

Tämä on yksi syy siihen, että on katsottu tarpeelliseksi kehitellä ”helpotettuja reittejä”, joiden kautta ihmiset saatetaan ”taivaskelpoisiksi” ulkopuolisen tekijän ansioiden ja armon välityksellä.

***

Ihmiseksi tulon perustan uskotaan lähes kaikissa perinteissä olevan puhtaasti henkisessä alkuolemuksessa, joka ei ehkä suoranaisesti osallistu ajallisen elämän ilmiöihin. Ajallisten toimien perustana toimii hengen erillistynyt heijastuma, raamatun mainitsema elävä sielu, jota ilman kaikki muodollinen elämä olisi mahdotonta. Sielun voidaan ajatella sisältävän kaikki ilmennykseen tarvittavat mahdollisuudet ja voimat, mutta aivan sellaisenaan se ei ilmene aineellisen muodon, ajan ja tilan puitteissa.

Sielu saattaisi olla ikuinen ainakin yhden suunnattoman ilmennyskauden puitteissa. Se on luonteeltaan ”kahden maan kansalainen”, jonka ydinolemus on puhdasta henkeä, mutta alemmat olemukset yhteydessä aikaan ja tilaan persoonallisen ilmennyksen (mielen ja kehon) kautta, jota yleisesti kutsutaan ihmiseksi.

Sielu saattaisi olla persoonallista ihmistä huomattavasti todellisempi olemus, jonka on tarkoitus välittää muuttumattomia jumalallisia periaatteita aineellisen elämän puitteisiin saakka ja sisäistää sitten konkreettisesti koettavassa elämässä saatavat ominaisuudet itseensä. Se toimii elävänä ja muutoksen alaisena keskuksena (”taivaallisena aarrekammiona”), johon persoonallisen elämänkokemuksen sisin olemus koostuu kuten Psalmin kuvaama ”elämän lyhde”.

Persoonallinen ihminen voitaisiin periaatteessa samastaa mieleen, joka toimii ajassa ja tilassa erillisen geneettisen perimän muokkaaman kehon, sielun voimien ja sielullisesta olemuksesta lähtöisin olevan soveliaan ominaisuusyhdistelmän määrittämissä puitteissa. Persoonallinen olemus ei siten olisi syntyessään mikään ”tyhjä taulu”, vaan äärettömän monen sisäisen ja ulkoisen tekijän yhdistelmä, jolla on oma tarkoituksensa sekä itsensä että sielullisen olemuksen, sisäisen yksilöllisen ihmisyyden kehityksessä. Persoonallisuus heijastaa ja käyttää ilmeisesti vain pientä osaa sielulliseen olemukseen kumuloituneista syy-yhteyksistä ja mahdollisuuksista, sillä sen tarkoituksena on hioa lähinnä sellaista, joka sielun kannalta on uutta tai jäänyt jossakin aikaisemmassa vaiheessa keskeneräiseksi.