uhrausm.jpg

Otsikon kehotus lienee tarpeen ainakin siihen mittaan, johon se inhimillisen olennon kohdalla on mahdollista. Tällaista esitti myös kristillisyyden suurin persoona, jonka kirkko on tulkinnut kaikkien syntisten kristityiden ainoaksi mahdolliseksi sovittajaksi.

Hän itse kehotti lähinnä unohtamaan itsensä ja kantamaan omat ristinsä – millainen se sitten kunkin kohdalla ja kussakin ajassa sattui olla. Hän opetti kadottamaan katoavaan nojaavan elämänkäsityksensä luopumalla ulkonaisista typeryyksistään ja pinnallisista ajatuksistaan, niin että tajunta voisi korvautua jollakin todella universaalilla ja kestävällä – korkeimman armosta. Hän esitteli ehtoja, joiden toteutuminen omalla kohdalla voisi johtaa ainoaan todelliseen ”neitseelliseen syntymään”: syntymään hengestä ja hengessä henkeen.

***

Jokainen voi tietenkin kohdistaa uskonsa tai uskottelunsa ulkoisiin kohteisiin tai ajatusmuotoihin. Kristus Jeesus kehotti kuitenkin suuntaamaan koko tajuntansa kaikkein sisimpään – henkiseen olemukseen ja isään, ainoan universaalin Isän heijastumaan. Tämä on yksilöön kytkeytyvä sisin ja alkuperäisin olemus, joka voi havaita kaiken sen, mitä ihmisen uloimmissa olemuksissa tapahtuu, ja mikä niiden kannalta olisi kussakin elämän vaiheessa olennaista ja tarpeellista.

***

Tieteellinen ajattelu lähenee käsitystä, että elämä näennäisine erillisyyksineen on pohjimmiltaan holistinen kokonaisuus, jossa kaikki on vuorovaikutuksessa keskenään.

Jokainen tajuava ja aistivat ihminen tietää, että hänessä ainakin fyysinen keho, aistit, tunteet ja ajatukset vaikuttavat toinen toisiinsa – todennäköisesti paljon enemmän kuin yleensä uskotaan.

***

Uskonnollisessa ajattelussa esitetään sitä vastoin ihminen ja Jumala täysin erillisiksi persooniksi, jotka törmäävät toisiinsa toden teolla vasta sinä ”viimeisenä päivänä” – mikä se sitten lieneekin.

Heidän väliinsä on sijoitettu Jumalan ainoa Poika, Kristus, jonka kristityt samastavat ja rajoittavat vain ja ainoastaan parituhatta vuotta sitten eläneeseen Nasaretin Jeesukseen.

Hänkin on persoona, jonka kerrotaan kuolemansa jälkeen istuvan Isän Jumalan oikealla puolella, mutta jätetään mainitsematta, kuka on tehnyt varman havainnon tästä asemoinnista. Jollakin puolella istuminen istuu varsin huonosti Johanneksen evankeliumissa esitettyyn käsitykseen Isän Ja Pojan yhtä olemisesta, eli yhdestä ja samasta henkisestä olemuksesta – jollaiseen olemukseen ja olemiseen Johanneksen Jeesus toivotti myös jokaisen tosi kristityn jossakin vaiheessa sisäisesti tulemaan.

Tuollainen ”yhtä oleminen” on monien mielestä suorastaan pelottava ajatus, koska se näyttäisi olevan vaaraksi tutulle minäisyydelle, johon ihminen on kiintynyt yhtä tiukasti kuin juutalaisten Abraham Iisakkiinsa (kuva yllä).

Julman, todennäköisesti puhtaasti vertauskuvallisen kertomuksen Jumala halusi testata Abrahamin uskoa ja uhrivalmiutta hänelle rakkaimman asian suhteen. Jumalaa tulisi ”sanan mukaan” rakastaa yli kaiken rakkaimmankin, mikäli tavoitteena oli päästä sisäisesti irti kaikesta ohimenevästä.

Rakkain Iisak tarkoittanee vertauksessa ihmisen omaa egoa, erillistä (ja siinä mielessä ”syntistä”) minäisyyttä, josta on päästettävä irti, että se voisi korvautua jollakin täysin toisen laatuisella. Korvautuminen ei tietenkään voi tapahtua ihmisen omasta ansiosta, vaan siitä syystä, että hän on oppinut kaiken, mitä maailmalla on opetettavaa ja jättänyt sitten kaikki omat ansionsa täydellisesti taakseen sekä astunut tyhjänä ja mitään vaatimatta sen ajallisesta vapaan tyhjyyden eteen, jota täydellisempää ei ole olemassa.