joutsenen%20nousu.jpg

Kristinuskon piirissä on hyvin pitkään ja kiivaasti keskusteltu otsikon esittämistä käsitteistä. Asetelmat ovat usein kärjistyneet niin, että on alettu käyttää sanoja ”vain ja ainoastaan” silloinkin, kun olisi kannattanut paneutua tarkemmin asioiden kaikkiin ulottuvuuksiin.

Käsitteiden pohdinta olisi saattanut poistaa perustan turhilta vastakkaisuuksilta, jotka ovat aiheuttaneet jyrkkää jakoa oikea- ja vääräoppisiin.

***

Apostoli Paavalin tulkitaan korostaneen pelastumista pelkän uskon varassa, kun taas Jaakobin katsotaan edellyttäneen myös tekoja. Olennainen asia on tietenkin se, mitä Paavali uskolla ja Jaakob teoilla tarkoittivat?

On hyvin epätodennäköistä, että Paavali olisi tarkoittanut uskolla pelkästään yhdessä sovittujen tai kirjallisuudesta löytyvien sanallisten käsitteiden kirjaimellista uskomista. Sellainen usko on hieman samantapaista kuin ns. yleinen mielipide: se nojaa lähinnä ihmisten laatimiin ajatusmuotoihin (riivaajien viisauteen), joiden pysyvyys on varsin kyseenalaista (ellei niitä jatkuvasti vahvisteta).

***

Todellisin usko on sisäinen tila (tai ainakin sen esiaste), joka ei enää nojaa ulkoa tulleisiin käsitteisiin, vaan havaitsee suoraan ja välityksettä, miten asiat tosi olemuksissaan ovat.

***

Jaakob ei hänkään todennäköisesti tarkoittanut, että pelkästään hyvää tekemällä ihminen voisi ostaa itselleen pääsylipun taivaaseen. Hän esitti lähinnä sitä, että todellinen usko on sisäinen tila, joka ilmenee täysin luonnostaan – ilman mentaalista motivointia – hyvyytenä ja hyvinä tekoina.

***

Usko saattaa perustua luulotteluun, tietämättömyyteen tai pelkoon – hyvät teot voivat olla teeskenneltyjä tai pakonomaisia: koska ihmiset ovat yhä ”ensimmäisen Aadamin kaltaisia”. He ovat vasta kasvattamassa ja kehittämässä ”eläviä sielujaan”.

Heillä ei vielä ”ole paljon”, joten heiltä ei todennäköisesti kovin paljon voida edes vaatia (omaa suhteellista autuuttaan varten): mutta tuskin heille sentään puolivalmiissa tilassa mitään ihmisyyden lopputodistusta (jumalallisuutta) luovutetaan!

Lopputodistuksen saanevat vain ne harvat (Kristuksen päälle pukeneet), jotka voivat todeta koko ihmisyyden suhteen: Consummatum Est – se on täytetty!

Muuan saarnamies totesi hiljattain televisiossa, että Jumala on lempeä persoona.

Kirkasta tähtitaivasta katsellessa voi saada vaatimattoman kuvan Jumalan aikaan ja tilaan rajoittuvan ilmauksen suunnattomuudesta. Jumalan ajattomasta ja ikuisesta luonteesta ihminen ei tiedä mitään ennen kuin hän on päässyt irti ajallisuuden synnyttämistä ehdollistumistaan.

Pyhinä pidetyistä kirjoituksista löytyy tietenkin runsain mitoin Jumalan luonnehdintoja, jotka useimmiten sisältävät turhankin paljon inhimillisen kokemuksen aiheuttamaa väritystä ja vääristystä (ihminen on tehnyt Jumalan omaksi kuvakseen).

”Minä olen se mikä Minä olen” – ikuinen olemus kaikessa ja kaiken sisimpänä olemuksena, josta ajallisin käsittein ei voida sanoa mitään.

Ihminen toki voi (ja hänellä olisi syytäkin) yrittää päätellä, mitä Jumala ei ole: ja luopua sitten kaikesta sellaisesta!

***

Monet ovat päätelleet, että kaikki ilmenevä on Jumalan vastaista (perisynnin saastuttamaa) – Jumalasta erilleen ajautunutta – ja ettei ilmennyt voi palata takaisin muuta kuin armon ja sitä välittävän sovituksen kautta.

Tällainen ajatus sitoo ja ehdollistaa Jumalankin aikaan ja tilaan. Se tekee Hänestä puutteellisen, jonka pitää korjailla virheitään ajassa ja tilassa tapahtuvien tekojen avulla.

***

Luonnossa on omat lakinsa, jotka pätevät ajallisiin ja rajallisiin ilmiöihin. Ihmisen toimintoihin liittyvät lait – Mooseksen lait mukaan lukien – ovat peräisin lähinnä yhteisöelämän kokemuksista.

***

Psalmi 19:8 ja Jaakobin kirjeen 1:25 puhuvat täydellisestä laista, joka virvoittaa ja vapauttaa sielun katoavaisuuden tai katkonaisuuden rajoista. Se on sisäinen laki, jota ei kaipaa päivityksiä.

Armo lienee täydellisen lain yksi ominaisuus. Ilmennyksen puitteissa jokainen saa kasvaa yritysten ja erehdysten myötä omaan mittaansa – Lina Sandellin sanoin: joka aamu on armo uus!  Aina voi yrittää parantaa juoksuaan.

***

Apostoli Paavali symboloi koko elämää juoksulla, jota ei kannattanut suorittaa umpimähkään, vaan siinä oli syytä ottaa mallia voittajasta. Hän oli omien sanojensa mukaan itse juoksunsa päättänyt ja saamassa siitä vanhurskauden seppeleen.

Paavali näyttäisi siten puhuvan myös omakohtaisen ponnistusten tuottamista ansioista, jotka ovat olleet johtamassa sellaisen armon laskeutumiseen, joka ei ole jokapäiväiseen elämään kuuluvaa, vaan johtaa kaiken ajallisen ylittämiseen.

Se lienee aivan samaa armoa, jota Jaakob kuvaa ylhäältä tulevana viisautena, jossa ei ole vaihteen varjoa – muutosta.

***

Teot sinänsä eivät todennäköisesti ole milloinkaan tehneet ketään autuaaksi – ei edes kantaisä Aabrahamia, jota arvostetaan sen johdosta, että hän oli valmis surmaamaan ainoan poikansa.

aabraham%20ja%20iisak.jpg

Tämä julma tarina lienee kuitenkin alun perin tarkoitettu allegoriaksi, jossa ainokainen poika symboloi ihmisen persoonallista, itsekästä minuutta, josta ihmisen tulisi olla valmis ehdoitta luopumaan – asettamalla se kuvaannollisesti uhrialttarille tai ristille (ts. kadottamalla katoava elämännäkemyksensä).

Mistään fyysisen kehon uhraamisesta tässä ei tietenkään ole kyse, vaan tajunnan kääntämisestä pois itsestään, jolloin siihen voi syntyä tyhjä tila jotakin aivan toisen laatuista varten.