Tuomaan evankeliumi sisältää useita maailman suhteellista merkitystä kuvaavaa sanontaa. Monet niistä katselevat muodollista, ehdollista elämää ”maailmasta vapautuneen, henkisesti tietoisen ihmisen näkökulmasta”, kuten:

 

(56 ja 80) ”joka on tullut tuntemaan maailman, se on löytänyt ruumiin. Joka on löytänyt ruumiin, sille maailma ei ole minkään arvoinen.”

 

Sanonta ilmentää varsin selkeästi, että maailma menettää arvonsa ainoastaan niiden suhteen, joille sen kaikki tarkoitukset ja toiminta ovat täysin avautuneet. Sellaiset harvat ja valitut eivät enää saa ulkoisesta elämästä itseensä mitään lisää, koska heissä on joka hetki läsnä ja käytössään kaiken ydinolemus.

”Ruumis” kuvaa tässä koko ilmiömaailman suhteellista roolia yksilöllisen ihmisen ja koko ihmiskunnan hitaassa ”vanhurskauttamisprosessissa”.

Ulkoinen elämä (maailma) on mielen ja sielun koulu. Kun koulu on oppinsa antanut, se saa mennä menojaan.

***

Seuraava sanonta kuvaa luonnollista irtautumista (jossakin määrin myös irtautumisjärjestystä) maallisista virikkeistä:

 

(81) ”joka on tullut rikkaaksi, se hallitkoon. Jolla on valta, se luopukoon siitä.

 

Tässä esitetään ulkoisen elämän, elämän koulun, opetussuunnitelma. Aineellinen vauraus, valta ja kunnia – tai pikemminkin niiden kautta saatava inhimillinen ”onni” – ovat mieltä liikkeellä pitäviä voimia, joiden päätarkoitus on mentaalisen olemuksen kehittäminen (ulkoiset välineet kehittyvät sisäisten myötä).

***

Ihmisen olemuksessa on erikoinen piirre, joka panee sen ajan mittaan kyllästymään mihin tahansa virikkeeseen ja hakemaan jotakin toisen laatuista. Maslowin tarvehierarkia lienee rakennettu tämän havaitun ”lainalaisuuden” varaan – tosin siinä yksinkertaistetaan mekanismia niin, että jonkin ”alemman tarpeen” tyydytys automaattisesti ja varsin nopeasti johtaisi ”korkeamman tarpeen syntyyn”.

Platon lienee ollut lähimpänä totuutta todetessaan, että elämässä toimii ohjaavana prinsiippinä ”hyvän voittamisen tendenssi”. Sen toiminta kuitenkin jaksottuu hyvin pitkän ajan puitteisiin, kuten maailman nykyisestäkin tilasta voi helposti päätellä.

Viisas Siirak totesi saman tendenssin, joten hänen mukaansa ei edes kannattanut suoralta kädeltä nimitellä mitään ”hyväksi tai pahaksi”, koska aikaa myöten kaikki osoittautuisi ”hyvin kelvolliseksi” (Siirak 39:34).

Myös ”jumalaton” Nietzsche vakuutti, että maallisen elämän kokemukset johtavat ”hyvän sukeutumiseen pahan työstä, päämäärän sukeutumiseen sattumasta.”

***

Tämä Tuomaan sanonta tuo esiin yleisenä pidetyn suunnan, että aineellisen hyvinvoinnin saavuttamisen jälkeen ihminen usein pyrkii saamaan valtaa toisten ihmisten suhteen (tai ainakin muun luonnon yli).

Mikäli ihminen on valtaansa kypsä, liittyy sen hoitamisena ja välttämättömänä osana pyrkimys kunniaan – parhaimmillaan lisäksi kunniallisuuteen (joka mittaa vallanpitäjän kypsyyttä).

Valitettavan monet eivät osoittaudu vallan, saati kunnian, arvoisiksi, koska heidän tietoisuutensa painopiste (sisäinen olemuksensa) jää muodollisesta asemasta huolimatta heille ominaiselle, karkeiden nautintojen ja oman edun tavoittelun tasolle.

***

Elämän eteen tuomat olosuhteet edesauttavat mielen ominaisuuksien kehittymistä ja kypsymistä, mutta ne eivät voi nopeasti opettaa – tai pikemminkin sisäistää - sellaisia asioita, joihin yksilön tietoisuudesta ei löydy vastakaikua (korvia kuulla).

***

Tuomas kehottaa ihmistä irtautumaan kaikesta sellaisesta, josta hän on oppinsa ammentanut (tässä vauraudesta ja vallasta). Vaurauden suhteen lienee tärkeintä se, että ihmisen mieli ei takerru mihinkään ulkoiseen, vaan pyrkii ”hengellisen köyhyyden tilaan”.

***

Vallankäytön ongelma on siinä, että parhaimmat vallankäyttäjät löytyvät niiden piiristä, jotka eivät enää halua valta-asemaa, ja jotka luopuisivat sellaisesta yhtä helposti kuin ”kananmunasta”. Ne, jotka kaikin keinoin pyrkivät valtaan tai pitävät siitä kiinni, ovat vain harvoin sisäisesti valtansa arvoisia – he ovat vain vallanhimoisia.

***

Ihmismielessä vaikuttavat luonnolliset vetovoimat ovat tietenkin mentaalisen kehityksen kannalta täysin välttämättömiä. Niitä voitaisiin kutsua Paavalin tapaan sisäisiksi ”alkeisvoimiksi”, joiden tehtävänä on muokata inhimillistä tajuntaa aikojen saatossa sellaiseen muotoon, että se kykenee irrottautumaan sidoksistaan: vetäytymään ja yhdentymään tilaan, jota mitkään ”alkeisvoimat” eivät enää voi horjuttaa.