paratiisi2.jpg

Julkisuuteen on vuotanut runsaasti tietoja siitä, että jotkut yksityiset henkilöt ja organisaatiot ovat sijoittaneet varojaan niin kutsuttuihin veroparatiiseihin. Useissa tapauksissa tarkoituksena on oman sijaintimaan huomattavasti korkeamman verotuksen välttely.

Suomessa näitä veroparatiisiin pyrkijöitä ei kovin paljon näyttäisi olevan. Syy saattaa olla siinä, että ylimääräistä varallisuutta on vain harvoilla sijoitettavaksi, muiden on tyytyminen Vuorisaarnan lupauksiin ”köyhyyden autuuttavuudesta” (joka tosin lienee väärä tulkinta).

Toisaalta suomalaiset näyttävät suhtautuvan verotukseen sillä tuotettavien palveluiden takia varsin myönteisesti – ainakin kun ei kysellä siltä vajaalta kymmenentä prosenttilta, joka maksaa yli neljäkymmentä prosenttia koko veropotista.

***

Veroparatiisit ja -helvetit ovat kuitenkin ”taakse jäävää elämää” silloin, kun kansalaisen fyysinen keho lopullisesti irtisanoo yhteistyösopimuksensa. Jälkipolvet saattavat tosin vielä joutua vääntämään kättä sekä verottajan että usein myös rakkaiden sukulaistensa kanssa.

***

Kuoleman kysymyksessä saatetaan myös törmätä ajatukseen paratiisista, mikäli ihmiskunnan kautta aikojen ja -paikkojen ylläpitämä ajatus tajuisen elämän jatkumisesta otetaan todesta.

Wikipedia määrittelee paratiisin yliluonnolliseksi maailmaksi, johon pääsyä pidetään tavoittelemisen arvoisena. Paratiisi kuvataan hyvin ihanteelliseksi ja yltäkylläiseksi onnen tyyssijaksi lähes kaikissa perinteissä. Se sijoitetaan usein ihmiskunnan alku- ja lopputilaksi.

Paratiisit luonnehditaan useimmissa teologioissa varsin abstrakteiksi tiloiksi, kun taas kansanomaiset tulkinnat kuvaavat ne ihanteellista maallista ympäristöä muistuttaviksi, hyvin konkreettisiksi paikoiksi.

Sumerit kuvasivat paratiisia yli 4000 vuotta sitten maalliseksi jumalien asuttamaksi paikaksi, josta puuttuivat kaikki epämiellyttävät asiat.

Paratiisi-nimitys (paridaida) on tullut persialaisilta, joiden keskuudessa se tarkoitti muurien ja puiden erottamia vehmaita puistoja.

Juutalaiset lainasivat paratiisinsa ainekset persialaisilta, mikä tulee ilmi esim. siinä, että paratiisikertomuksen Eufrat ja Tigris joet virtasivat sumerilaisten asuinalueen läpi. Juutalaisten paratiisi sijaitsee maan päällä, mutta ei ole helposti löydettävissä. Varsinainen taivas on ylimaallinen olotila. Lisäksi löytyy myös näitä kahta alempi tila.

Kristillinen paratiisi-käsitys nojaa osaksi Johanneksen ilmestykseen, jossa paikka kuvataan loisteliaana, kullasta ja jalokivistä rakennettuna ”uutena Jerusalemina” – valittujen kotina tai pikemminkin kaupunkina.

Alkukirkon jäsenet eivät mieltäneet paratiisiaan puhtaana henkimaailmana, taivaana, vaan Jumalan hengen siunaamana maanpäällisenä paikkana.

Maanpäällisen paratiisin ajatus siirrettiin kuoleman jälkeiseen tilaan vasta 800-luvulla, koska vasta silloin alettiin korostaa ristiinnaulitsemisen merkitystä. Ensimmäinen säilynyt krusifiksi on vuodelta 965.

***

Paratiisiin pääsylle on useimmissa perinteissä asetettu jonkinasteisia ehtoja:

 

Saamelaiset eivät asettaneet tunturin tai järven pohjan alla olevaan paratiisiinsa pääsylle juuri mitään ehtoja – noidat saattoivat käväistä siellä jopa elinaikanaan.

Skandinaavien Valhallassa soturit taistelivat huvikseen myyttistä sutta vastaan, söivät porsasta ja juovat simaa naispuolisten valkyyrien palvellessa auliisti.

Kelttien paratiisissakin metsästeltiin ja juhlittiin.

Muinaiset egyptiläiset tarvitsivat paratiisinsa mukavuuksien turvaamiseen myös hautajaismenoihin osallistuneet palvelijansa.

Hindulaiset ja buddhalaiset kansanomaiset, ulkokohtaiset kuvaukset paratiisista ovat ihanteellisia tiloja, joissa nymfit täyttävät kaikki toiveet. Sisimmät näkemykset puhuvat yhdistymisestä nirvaanassa henkiseen alkuperäänsä.

Asteekkien paratiisissa asukkaat voivat halutessaan ottaa perhosen muodon.

Islamilaisten paratiisi on täydellinen ja ikuinen puutarha, jossa ainakin miehet saavat nauttia neitsyiden seurasta, mikäli ovat eläneet Allahin tahdon mukaisesti tai kokeneen marttyyriuden.

***

Islamin näkemys marttyyriuden autuuttavuudesta lienee suora (tosin paisuteltu) laina kristityiltä, joiden johtajat (mm. Irenaeus ja Tertullianus) tulkitsivat marttyyriuden ”varmaksi oikotieksi iankaikkiseen elämään” (koska marttyyrius lisäsi kirkon suosiota).

Vielä ensimmäisen ristiretken aikaan Paavi Urbanus II kuvasi paratiisin paikaksi, johon Pyhässä sodassa kuolleet pääsivät palkaksi juutalaisten ja muslimien ansiokkaasta tappamisesta.

***

Paratiisista puhuttaessa ei aina huomata, ettei käsite välttämättä ole sama kuin todellinen taivas, jossa ” ei naida eikä mennä miehelle; vaan he ovat niin kuin enkelit taivaassa” (Matt. 22:30), tai jossa ”Isä ja minä olemme yhtä” (Joh. 10:30).

Paratiisi saattaa todellisuudessa tarkoittaa tilaa, jonka varsin monet ”riittävän hyvät ihmiset” (ellei jopa suurin osa) saavuttavat kuolemansa jälkeen (karistettuaan tajunnastaan pahimmat maalliset sidokset) – kun taas taivastilaan yltäminen edellyttää koko ”ihmisyyden oppimäärän” loppuun saattamista (consummatum est) maallisen elämänsä aikana, jollaista sisäistä tilaa evankeliumit kuvaavat ”elämänsä kadottamiseksi, ylhäältä syntymiseksi tai taivallisiksi häiksi.”

Matteus 7:14 viittaa selkeästi siihen, että todellinen ajallisuuden voittaminen on ihmisyyden tässä vaiheessa hyvin harvinaista:

”mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.”

Paratiisin ”alempiasteisuuteen” taivastilaan nähden viitannee mm. Jeesuksen lupaus toiselle ryövärille Luukkaan evankeliumin 23:43.

”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.”

***

Paratiisiin, tai jopa taivaaseen pääsyn sisäisiä ehtoja löytyy Uudesta testamentista useita:

Matteuksen 6. luvussa todetaan: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaavat ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi (eli tietoisuuden keskus).

Samaan ”pitkän tähtäimen hyötynäkökohtaan” paneutuu myös Matteus16:26. ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?”

***

Varsin suuri yhtenäisyys uskontojen piirissä vallitsee siinä, että todella hyviin tiloihin pääsy edellyttää elämän aikaisia ansioita, mutta niiden laadun ja määrän suhteen on syntynyt runsaasti tulkintaeroja.

Katolisen kirkon historian alkuvaiheissa yhdeksi kynnyskysymykseksi asetettiin mm. kirkon jäsenyys, josta piispa Kyprianus lausui kuuluisat sanansa ”extra ecclesiam nulla salus”, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta – ja jonka paavi Innocent III vahvisti v. 1215 ja Bonifacius VIII v. 1303.

Kirkon piirissä laadittiin jo varhain ”syntikategorioita”, joissa erotettiin vakavat, sisäisen olemuksen tuhoon johtavat synnit ”kuolemansynneiksi” ja toiset lievemmiksi ”veniaalisynneiksi”, joista saattoi vapautua kirkon osoittamin toimenpitein.

Jossakin vaiheessa näissä ”vapauttavissa toimissa” mentiin jopa niin pitkälle, että paratiisiin pääsy voitiin ostaa rahalla (Tetzelin anekauppa kirkon rakennustöiden rahoittamiseksi).

***

Suomen kirkon historiassa on organisaation rakentumisen ja laajentumisen jälkeen yleensä edellytetty koko väestön osallistumista kirkollisiin tilaisuuksiin (kuten rippiin) ja talouteen (kymmenyksiin). Osallistumisesta on pidetty kirjanpitoa, joka on hyödyksi ainakin tämän päivän sukututkijoille.

Uusien tutkimusten mukaan väestön ja papiston hengellinen suuntautuminen ei aina ollut kovin syvällistä. Maallikot kerääntyivät kirkollisiin tilaisuuksiin tapaamaan toisiaan, käymään kauppaa ja myös ”ottamaan enemmän tai vähemmän kohtuulliset kirkkokännit”.

1700-luvun Pohjanmaalla syntyi liikehdintää, jossa vaadittiin papistolta huomattavasti vakavampaa suuntautumista hengen asioihin – ja kun sellaista ei havaittu, niin sitä haettiin omin keinoin (ns. Pohjanmaan mystikot).

Seuraavalla vuosisadalla virinneet herätysliikkeissä saatettiin nostaa paratiisiin pääsyn muodolliset kriteerit toisaalta hyvin konkreettisiksi, jolloin mm. ulkoinen asu ja asumisen tavat muodostuivat hyvin vaatimattomiksi ja värittömiksi. Lisäksi alettiin vaatia myös sisäisiä merkkejä niin sanotun heräämisen muodossa, jotka ilmeisesti samastettiin – tosin usein asiaa kovin ylhäältä ymmärtämättä – Johanneksen evankeliumin ”ylhäältä syntymiseen”.

***

Mitä sitten ”paratiisiin sijoittaminen” saattaisi periaatteelliselta kannalta tarkoittaa?

Uuden testamentin vertaus ”leivisköiden tuottavasta käytöstä” antaa jonkinlaisen vihjeen siitä, että ainakin jonkin ihmisyyteen liittyvän olemuspuolen olisi tarkoitus ”kasvaa korkoa” elämän aikana.

Tässä tuskin odotetaan mitään persoonalle kuuluvaa aineellisten, tai valtaan ja kunniaan liittyvien asioiden lisääntymistä, vaan kehitystä tietoisuuden eri osa-alueilla, erityisesti ymmärryksessä.

Sisäisten ”sijoitusten” suhteen tilanne on paradoksaalinen siinä mielessä, että suuri osa inhimillistä elämää koostuu ehdollistumisessa ulkoisiin ilmiöihin, aistein, tuntein ja ajatuksin koettavissa olevaan elämään. Se on eräänlaista ”rikkaaksi tulemista”, jonka tarkoituksena lienee ihmisyyden mentaalisen olemuksen kehittäminen täyteen mittaansa.

Jossakin vaiheessa eteen tulee tila (ns. etsikkoaika), jossa ulkoisten impulssien lisääminen ei enää hyödytä sisäistä olemusta, jolloin suunnan on tarkoitus vaihtua sisäänpäin. Tätä kuvannee raamatun vertaus tuhlaajapojan kääntymisestä takaisin Isänsä kodin suuntaan.

Maailma lienee tietoisuuden avautumista varten tarkoitettu ”koulu”, joka on periaatteessa työnsä tehnyt silloin, kun sen opetukset on sisäistetty niin, että niitä voidaan käyttää elämän ylentämiseen – mitä se sitten koko ihmisyyden oppimäärän lopullisen suorittamisen jälkeen lieneekään!

Vuorisaarnan mainitsema ”köyhyyden ihanne” tarkoittaa mitä ilmeisimmin ”keventymistä kaikesta turhasta ja tilapäisestä”. Paavalin ”väkevyys heikkoudessaan” kuvannee sekin sitä, että ”maallisen väkevyyden ote” on hänen mielensä suhteen heikentynyt.

”Paratiisiin sijoittaminen” saattaa siten tarkoittaa mielen toimintojen kehittämistä, joka edellyttää sen pitämistä erotuskyvyn kehittymisen kannalta riittävän avoimena (ettei oma leili pääse kovettumaan vastaanottokyvyttömäksi).

Toisaalta sijoittaminen merkinnee kaiken ulkoisen sisäistämistä niin, että ”kaikkein sisin” voisi joskus saada ilmennyksen myös ulkoisen olemuksen kautta. Paavali toivoikin seurakuntalaistensa suhteen, että ”Kristus saisi heissä muodon.”