Uudessa Testamentissa löytyy katumisesta kymmenkunta mainintaa.

Esim. Luuk. 17:3.

Pitäkää itsestänne vaari! Jos sinun veljesi tekee syntiä, niin nuhtele häntä, ja jos hän katuu, anna hänelle anteeksi.

Luukkaan tekstin viesti katuvan armahtamisesta on lähellä Isä meidän rukousta, missä ihmiset anovat Jumalaa antamaan synnit anteeksi samassa suhteessa kuin he itse armahtavat lähimmäisiään.

Katumisen vaatimus tähtää luonnollisesti siihen, että ihminen tiedostaisi virheensä ja pyrkisi välttämään niitä tulevaisuudessa. Tehtyjä tekoja ei useinkaan voida saada tekemättömiksi.

Rikoksista määrättävät rangaistukset ovat nekin ennen muuta sitä varten, että tekoihin syyllistyneet joutuisivat arvioimaan itseään ja korjaamaan asenteitaan.

Rangaistuksen laadun täytyy vastata edes jollakin tavoin yhteisön käsityksiä teon vakavuudesta, vaikka nykyisin ei ainakaan Suomessa enää pyritä entisaikojen ”täyteen vastaavuuteen - silmä silmästä periaatteeseen.”

***

Lienee selvää, ettei katumuksella ole yksilön kannalta paljon merkitystä, mikäli se johtuu pelkästään rangaistuksen pelosta. Katumusta tulisi aina seurata mielen muutos – jonkinlainen ”kääntymys” – joka vähentää mielen taipumusta epäsuotavaan toimintoon.

***

Katolisen kirkon piirissä suoritettiin (ainakin on suoritettu) katumusharjoituksia, joista muodostui helposti rituaalinomaista ”kaupankäyntiä Jumalan kanssa”. Kristityt munkit ja itämaiset fakiirit ovat konkreettisesti kurittaneet kehojaan tullakseen henkisemmiksi.

Usein unohdetaan se, että suurimman ongelman ja esteen ihmisen sisäisessä kasvussa muodostaa pikemminkin hänen mielensä kuin hänen fyysinen kehonsa. Jaakob toteaa kirjeessään, että ”jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee.” Keho sinänsä vain virittyy mielikuvien kautta.

Saattaisi olla niin, että Jeesuksen fyysisten kärsimysten merkityksen kirkollinen ylikorostaminen on johtanut siihen, että ihmiset kuvittelevat saavuttavansa jotakin pysyvää lihallisen olemuksensa kiusaamisella tai jopa kehon vaatimattomalla vaatettamisella.

Keho on kuitenkin ”Pyhän Hengen temppelin” alin olemus, joten sen ”pilkkamista” (huonoa hoitoa) ei anneta anteeksi (luonnolliset seuraukset tulevat ilmi).

***

Paavali kirjoittaa katumisesta hieman toiseen sävyyn 2. Kor. 7:10

”Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi, ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.”

Apostolin ensimmäinen lause on sisällöltään sama kuin Eckhartin saarnassa, jossa tämä kehotti olemaan katumatta mitään sellaista kuoleman syntiäkään, joka oli omiaan johtamaan ihmistä henkistä olemustaan kohden.

Paavalin toinen lause viittaa murehtimisena tunnettuun ilmiöön, jonka turhuutta (energian kuluttamista) mm. Matteuksen evankeliumi kuvaa monin tavoin. Siinä ihminen alkaa katsella tulevaisuuttaan menneisyydessä syntyneiden pelkojen kautta eikä sellaisena, millaisena se kunakin hetkenä tulee.

***

Vanhassa Testamentissa katumisesta puhutaan 23 kertaan, joista ensimmäisen Mooseksen kirjan 6. luvussa itse Jumalankin väitetään katuneet ihmisen luomista.

4. Moos. 23. luvun 19. jakeessa asiaan otetaan huomattavasti universaalimpi näkökulma:

”Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi, eikä ihmislapsi, että hän katuisi. Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi, puhuisiko jotakin eikä sitä täyttäisi?”

Jonkin asian katuminen edellyttää tietenkin aikaa (peräkkäisyyttä) ja tilaa. Jumalassa ei ole kumpaakaan. Puhuminenkin edellyttää jakamattoman todellisuuden kaventamista aistittavaan muotoon, joten kaiken jumalallisena pidetyn täytyy suodattua puheeksi jonkin erilaistuneen olemuksen kautta (puhuvat pensaatkin ovat kielikuvia).

***

Katumus edellyttää oman erehtyväisyytensä ja vajavaisuutensa tunnustamista – ainakin itselleen. Se on usein vaikeata suomalaisenkin kulttuurin piirissä, jossa väärässä olemisen myöntäminen tulkitaan turhan usein kasvojen menettämisenä.

Ainakin vielä suurten ikäluokkien kokema koululaitos ehdollisti usein oikeassa olemiseen siten, että väärien vastausten antamista pidettiin jonkinasteisena häpeänä. Ei ole ihme, jos aloitteellisuus ja aktiivisuus jäivät alhaiselle tasolle.

***

Virheiden korjaaminen sujuu huomattavasti paremmin, mikäli ne ensin myönnetään itselle eikä ryhdytä heti etsimään selityksiä tai ulkopuolisia syitä ja syyllisiä.

Muutos tulisi seurata katumusta ja virheitä, että elämä voi rakentua terveempään suuntaan. Katumuksen muuttuminen itsensä jatkuvaksi syyllistämiseksi ei palvele ketään – kaikkein vähiten itseä. Syyllisyyden varjot saattavat näivettää elämän luonnollista virtausta synnyttäessään traumoja, joita ihminen ei kykene purkamaan.

Joissakin uskonnollisissa piireissä pidetään ”pelastuksellisena välttämättömyytenä” oman syntisyytensä julkista, suullista tunnustamista. Ajatuksen tueksi löytyy ainoastaan yksi raamatun kohta (Room. 10:9), jonka autenttisuutta on syytä epäillä, koska se sopii paremmin Paavalia paljon myöhempien aikojen seurakunnalliseen vallankäyttöön (ihmisten nöyryyttämiseen).

***

Syyllistämisestä muodostuu usein ”hyvä harrastus” – etenkin ulkopuolisten syyllisyyden ylläpidosta, jota jatketaan aina ”kolmanteen ja neljänteen polveen”. Onpa jatkettu jopa tuhansia vuosia, kuten osa kristityistä syyllistäessään koko juutalaisen kansan Jeesuksen surmasta, johon kansanjoukoilla ei nykytiedon mukaan ollut osaa eikä arpaa (tuomitseminen suorittiin ”suljettujen ovien takana” – evankelistat vääristivät asian).