7468295%20copy.jpg

Yleinen rukouskäsitys muistuttaa usein puhelimen käyttöään, jossa kaksi erillistä olentoa on yhteydessä jonkin välineen avulla. Jos puhetta pääsisi sivullinen kuulemaan, voisi luulla, että toisena osapuolena on Korvatunturin joulupukki.

Filosofi Nietzsche totesikin tavanomaisesta rukoilemisesta, että “Heidän polvensa palvovat, ja heidän kätensä ovat hyveen ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään.”

Matteuksen evankeliumissa opastetaan rukoiltaessa sulkeutumaan kammioonsa, omaan sisäisyyteensä, missä Jumala (tai ihmisyyteen liittyvät ”korkeammat olemuspuolet”) kuulee ja tietää kaiken, ilman että ihminen tietämättömyyksissään ja epäuskossaan laatii omia toiveluetteloitaan. Tämän tavan vastakohdaksi nostetaan esiin "pakanoiden tapa" harjoittaa monisanaista rukoilemista.

Keskiajan dominikaanien johtaja, Mestari Eckhart totesi, että parhaiten pyytää sellainen, joka ei pyydä mitään – hän ei pyri ohjailemaan Jumalaansa omien pyyteidensä suuntaan.

Evankeliumin esittämä rukoilemisen muoto on hyvin lähellä itämaista meditaatio-käsitettä, tai yhtä hyvin dominikaanien mentaalista rukousta. Se voidaan ymmärtää vielä syvemmin, jossa rukouksen perimmäinen tarkoitus on välitön ja välineetön sisäinen yhdistyminen henkiseen ydinolemukseen – ns. Unio Mystica.

Katolisessa kirkossa on puhuttu rukouksen kolmesta asteesta: konsentraatiosta, meditaatiosta ja kontemplaatiosta. Vasta kontemplaatiota voitaisiin syvimmässä mielessä pitää Matteuksen evankeliumin kuvaamana rukouksena, muiden ollessa sen esiasteita.

Konsentraatio tarkoittaa mielen keskittämistä henkisiin asioihin, meditaatio niiden eriasteista mietiskelyä, ja kontemplaatio sulautumista kohteeseen, joka äärimmillään on ajaton ja rajaton henki - Jumala.

Sulautuminen eli samastuminen – tietoisuuden osalta samaksi tuleminen – on juuri sitä, mitä Johanneksen evankeliumissa kuvataan yhtenä olemisena - erillisen (ja siten syntisen) olemassaolon vastakohtana. Se tarkoittaa inhimillisen, ehdollistuneen tajunnan muuttumista universaaliseksi tietoisuudeksi, jota täysin toteutuneena kutsutaan pyhäin yhteydeksi.

Se on mahdollista ainoastaan hengessä, missä ei esiinny minkäänlaista ajallisen kokemisen tuomaa eroavuutta. Paavali totesi hengen voivan tutkia Jumalankin syvyydet – koska henki on jakamaton ja ehdollistumaton ykseys.

Ei ole mikään ihme, että tällaisen tilan edellytyksiin kuuluu evankeliumien mukaan erillisen itsensä, egonsa, minäkäsityksensä eli tavanomaisen elämännäkemyksensä hylkääminen ja kadottaminen. Tämä ei tietenkään tarkoita minkäänlaista itsetuhoista pyrkimystä (jollaiseksi se tulkittiin marttyyrikirkon aikaan), vaan sisäistä vapautumista kaikista erillisen olemassaolon luomista ehdollistumista, olivat ne sitten ihmisten mielestä hyviä tai pahoja. Molemmat ovat kuitenkin suurelta osin "hyvän ja pahan tiedon - ei elämänpuun" tuotantoa.

Filosofi Nietzsche yhdistää käsitykset hengestä ja joulupukista siinä symbolisessa mielessä, että kaiken takana on täydellinen alkutekijä, jonka löytämiseen koko ilmenevä elämä on tarkoitettu:

”Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta.”