Pikaisesti tarkastellen kuolema näyttäisi olevan muotoon sidotun elämän vääjäämätön seuraus ja seuraaja. Jokaisen elollisen olennon toiminnallinen osa katoaa jättäen jälkeensä maatuvan fyysisen olemuksen lisäksi ainoastaan jälkipolvien ylläpitämiä muistikuvia.

Arkisesti katsoen ei siten ole mikään ihme, jos monet ovat omaksuneet jo Vanhan Testamentin Jesajan ilmaiseman ajatuksen: ”Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme (Jes. 22:13).” Apostoli Paavali toistaa ajatuksen. ”Jos kuolleet eivät heräjä, niin: ’syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme (1. Kor. 15:29).’”

***

Erittäin monet ovat katsoneet ja katsovat yhä, että ihmisen elämän tarkoitus on ainoastaan tämä havaittavissa oleva elämä.

300-luvulla eKr. kyreneläisiksi kutsutut olivat sitä mieltä, että ihmisillä oli vain kaksi todellista tunnetta, nautinto ja tuska. Nämä vastasivat fyysisinä tuntemuksina pehmeää ja rosoista liikettä. Heidän mielestään vain nautinto takasi kaikkein suurimman onnellisuuden ja toimi siten elämän ylimpänä päämääränä.

Epikurolaisuus lienee kyreneläisyyttä tunnetumpi, materialistinen suuntaus. Epikuros katsoi edellisten tapaan, että korkein hyvä oli maltillisten nautintojen tavoittelu, minkä avulla ihminen saattoi saavuttaa mielenrauhan ja poistaa ruumiillisen kärsimyksen.

***

Useiden uskontojen piirissä ajatellaan tai oletetaan, että muotoperäisellä elämällä on jonkinlainen jatkumo, jonka laatu riippuu uskomuksista ja/tai toiminnoista maallisen elämän aikana. Itämaiset uskonnot tarkastelevat tosin asioita muodollisten ja aineettomien elämänjaksojen ketjuna eli yhtä elämää pitemmällä aikajänteellä.

Monissa uskonnollisissa käsityksissä nousee lisäksi esiin ajatus siitä, että ihmisen tulee elämässään välttää etenkin aistillisia nautintoja kootakseen ansioita kuoleman jälkeistä olotilaa varten. Ajatusta toteutetaan mm. paastoten ja vältellen nautintoaineita. Äärimmillään idea on tulkittu hakeutumisessa marttyyriuteen.

***

Sanotaan, että keskiaika näki henkeä kaikessa ja henkiä kaikkialla, kun taas Ranskan vallankumouksen ja valistusaatteiden myllertämä ajattelu raivasi tieltään lähes kaiken henkisyyden, saati sitten mystiikan. Myöhempien aikojen tieteellisyyden läpimurto ja korostuminen siirsi vielä loputkin hengen rippeet kollektiivisten taikauskojen ja satujen joukkoon, joita voitiin esittää uskonnollisina juhla-aikoina eräänlaisina henkisinä huveina.

***

Joutaako hengellisyys ja henkisyys (jotka tosin ovat sama asia) sitten vapaasti vaipua aatehistorian hämäriin? Voidaanko elämän mielekkyys selittää alkupamauksen ja kvanttifysiikan avulla?

Ajan ja tilan suhteellinen olemus on ollut lähes kaikkien vanhojen kulttuureiden ”tiedemiesten ja – naisten” tiedossa jo tuhansia vuosia sitten. Monet ovat puhuneet tilasta, jossa ei ole muutosta (esim. Jaakob), kuin myös dramaattisesta tapahtumasta, jossa aika ja ilmenevä kaikkeus ovat saaneet alkunsa (mm. sumerit ja Jakob Böhme).

***

Syklisyys kuulunee kaikkeen luontoon. Kaikki ”tuleva näyttää myös menevän”, ainoa todella kiistanalainen asia lienee siten ”oleva” – asioiden ja olentojen pysyvä olemus. Monien uskontojen piirissä pysyvyys eli iankaikkinen elämä käsitetään maallisen elämän ihannetilaksi, jossa eletään yhä erillisinä olemuksina, mutta täysin katkeamatonta ajallisuutta.

Aika sinänsä alkoi vasta alkuräjähdyksessä, jonka jälkeen kaikki havaittavissa oleva on ollut jatkuvan muutoksen tilassa – ei pysyvää. Kaikella alkavalla näyttäisi olevan oma loppunsa, joka esim. Tuomaan evankeliumin ja Jakob Böhmen mukaan on yhtä sen alun kanssa, joka Johanneksen evankeliumin mukaan sisältää itsessään kaikkeuden – tosin vain ajattomassa, periaatteellisessa olemuksessa (in principio erat verbum).

***

Ihmisten päätelmät nojaavat valtaosin havaintojen ja ajattelun kautta saatuihin näkemyksiin. Ajattelu kuitenkin on aina sidoksissa aikaan. Se rakentuu edeltäneiden ajatusmuotojen varaan, menneisyyden pohjalle. Useimmat päätelmät ovat aikojen saatossa osoittautuneet virheellisiksi, eivätkä parhaimmatkaan tieteelliset näkemykset kykene selittämään esim. alkuräjähdyksen syitä, saati elämän tarkoitusperiä.

Evoluutioteoria on yleisesti hyväksytty selitysmalli kiistattomissa muutoksissa, mutta se jättää tapahtuvat muutokset vaille merkitystä, koska kaikki kuitenkin ennemmin tai myöhemmin palautuu takaisin alkutekijöihinsä.

Tiede havainnoi ja tutkii sellaista, johon se voi pureutua ulkoisten ilmiöiden ja välineiden avulla. Länsimainen tiede ei kovinkaan tarmokkaasti edes pyri sukeltamaan mahdollisen sisäisen evoluution lainalaisuuksiin ja luonteeseen, vaikka kaikkien ulkoisten muutosten täytyy olla lähinnä seurausta tajunnan havaitsemasta tarpeesta ja mahdollisuudesta muutokseen.

Materialistisuuteen ehdollistuneissa tieteissä on harvinaista ajattelua, että tietoisuus ja tajunta saattaisivat olla primaarisia, muodollisten ilmiöiden muodostaessa sekundaarisen puolen, joka tosin ilmennyksen ajan on vuorovaikutuksessa tietoisuuden kanssa.

***

Mitä sitten merkitsee kristillisissäkin ydinteksteissä esiintyvä vaatimus elämänsä kadottamisesta? Tarkoittaako se mahdollisimman nopeata hakeutumista kuolemaan – kuten se joskus on tulkittu?

Ajatus esiintyy myös buddhalaisissa käsityksissä, joissa elämän halun kaikkine muotoineen sanotaan synnyttävän kärsimysten perustan, koska halu sitoo ihmisen mielen tavoittelemaan kaikkea nautinnollista ja välttelemään ikävyyksiä.

Molemmissa annetaan viitteitä siitä, miten ihminen voisi sisäisesti vapautua oman mielensä ehdollistumista – äärimmillään jopa kaikesta aikaan sidoksissa olevasta.

Vasta silloin voitaisiin sanoa, että ”elämän tarkoitus toteutuu kuolemassa” – että aikaan sidostuneesta elämän tiedostamisen muodosta vapautuminen merkitsee sisäistä avautumista pysyvään, ajattomaan tapaan havaita kaikki oleva välittömästi itsessään.

Se, mikä ennen ilmeni erillisinä ilmiöinä menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevassa, on silloin välittömästi läsnä ja koettavissa omassa olemuksessaan – tässä ja nyt.

***

Sellainen ajatus, että ihminen voisi toteuttaa ihmisyydelle asetetut tavoitteet pelkästään kieltäytymällä kaikista elämän tarjoamista iloista ja nautinnoista, ei ole kestävällä pohjalla.

Elämän miellyttävät puolet lienevät sitä varten, että ihminen jaksaisi kokea ne luonnolliseen oppimiseen ja kyllästymiseen saakka, niin että virikkeet ovat työstäneet hänen syvimpiin olemuksiinsa kaikki ne piirteet, joita vain ulkoisen elämän kautta on mahdollista synnyttää.

Kieltäytyminen lähinnä hidastaisi elämän virtausta ja vaikeuttaisi samalla sisäisen olemuksen luonnollista kasvua, jota esim. raamatun mainitsemat ”suolapatsaat” ja ”käyttämättömät leiviskät” todennäköisesti kuvaavat.

Toisaalta elämän epämiellyttävät asiat pitävät huolta siitä, ettei ihminen kiinnity täysin lähtemättömästi ulkoisen elämän ”katoaviin puitteisiin”. Elämän tarjoamien virikkeiden ”hyvyyttä tai pahuutta” pitäisi tarkastella niiden muutosten perusteella, joita koetut asiat saavat aikaan yksilön tajunnassa. Tähän itsestään selvään asiaan viittasi myös viisas Siirak todetessaan, ettei pitäisi kutsua mitään hyväksi tai pahaksi, koska myöhemmin kaikki osoittautuu sangen oivalliseksi.