Kalervo Mielty

LASTEN KALTAISUUDESTA


Matteuksen evankeliumissa (18:3-4) on kaikkien kristityiden hyvin tuntema kertomus, jossa Jeesus sanoo todellisen henkisyyden edellyttävän lasten kaltaista sisäistä tilaa:

Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sen tähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa.

Evankeliumi ei kuitenkaan ryhdy selittelemään sitä, mitä lasten kaltaisuus tässä todella merkitsee. Siten ei ole mikään ihme, että teksti joskus ymmärretään turhan suoraviivaisesti – niin että siinä tarkoitettaisiin jonkinlaista lapsellisuutta.
Tuosta ”lapsellisesta lasten kaltaisuudesta” on evankeliumeissa esimerkki niin Matteuksella kuin Luukkaallakin:

Lk. 7:31-32. Mihin minä siis vertaan tämän sukupolven ihmiset, ja kenen kaltaisia he ovat? He ovat lasten kaltaisia, jotka istuvat torilla ja huutavat toisilleen ja sanovat: 'Me soitimme teille huilua, ja te ette karkeloineet; me veisasimme itkuvirsiä, ja te ette itkeneet.’
Matt. 11:16. Mutta mihin minä vertaan tämän sukupolven? Se on lasten kaltainen, jotka istuvat toreilla ja huutavat toisilleen.


Myös Paavali valottaa asiaa omalta kohdaltaan 1. Korinttolaiskirjeessään (13:11):

Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.

Lasten kaltaisuuden varsinaisesti henkisestä tarkoituksesta voimme löytää esimerkin myös Tuomaan evankeliumista (log 46):

Jeesus sanoi: ”Yksikään naisesta syntynyt, Adamista aina Johannes Kastajaan saakka, ei ole Johannes Kastajaa suurempi eikä voi olla laskematta katsettaan hänen edessään. Olen kuitenkin sanonut, että jokainen teistä, joka tulee lapseksi, on tunteva valtakunnan ja näin oleva Johannesta suurempi.

Tuomaskin lupaa lasten kaltaisille taivasten valtakunnan tuntemuksen (kokemisen), mutta ei aseta sinne minkäänlaista eriasteisuutta, vaan esittää asian puhtaasti universaalisena periaatteena. Tässä ei evankeliumien kesken tosin liene kovinkaan suurta ristiriitaa itse sanoman kannalta, koska syy eroavuuteen löytynee lähinnä evankelistojen persoonallisuuksista – Matteuksella kun oli tapana ’panna hieman paremmaksi’, eli värittää kertomuksiaan voimakkaammin kuin muut.

Tuomaan viittaus Johannes Kastajaan lienee tarkoitettu lähinnä allegoriaksi, missä Johannekseksi luonnehditaan sellaista ihmistä, joka on henkisessä avartumisessaan päässyt aina siihen pisteeseen, mihin ihminen voi omin ponnisteluin parhaimmillaan kohota. Lasten kaltaiseksi tuleminen kuitenkin edellyttää ainakin viime vaiheessa sitä, että jokin selvästi inhimillisestä poikkeava on astumassa kuvaan. Tässä kohdin voisimme ammentaa lisäselvitystä Johanneksen evankeliumista (3:3):

Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.

Lienee varsin perusteltua liittää tämä ’ylhäältä syntymisen’ edellytys lasten kaltaiseksi tulemiseen, inhimillisen ja jumalallisen kohtaamiseen – eikä vain tilapäiseen kohtaamiseen (tempaamisiin), vaan pysyvään yhdistymiseen tietoisuuden suhteen. Tilapäinen, tunneperäinen kohtaaminen ei olisi todellista tulemista joksikin. Näkeminen tällaisessa yhteydessä tarkoittanee jotakin aivan muuta kuin pelkkää aistinvaraista havaitsemista – lähinnä varmaan täydellistä kokemista.
Lopputulokseen viitataan myös Johanneksen evankeliumissa (17:21):

… että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat,

Yhtä oleminen ei tässä tietenkään tarkoita mitään ’pyhää yksinkertaisuutta’, tai edes yhdessä olemista, vaan ’pyhää ykseyttä’ – yhtäläistä olemusta ja tietoisuutta.

Lasten kaltaisuuden vaatimuksesta löytyy esimerkki jopa ’jumalattomalta’ filosofi Nietzscheltä, joka Zarathustrassaan kirjoittaa henkisen kehityksen kolmesta suuresta askelmasta: tulemisesta kamelin, leijonan ja lopulta lapsen kaltaiseksi.

Mutta mitä sellaista voi lapsi, jota leijona ei voinut? Miksi sen pitää vielä tulla lapseksi?
Viattomuutta on lapsi ja unohdusta, uusi alku, leikki, itsestään vierivä pyörä, ensimmäinen liike, pyhä myönteisyys.


Leijonan kaltaisuus tarkoittanee miltei samaa kuin Tuomaan evankeliumin Johanneksen kaltaisuus, valmiutta seisoa kaikessa itsensä varassa – ei tietenkään itsekkyytensä varassa – sillä itsekkyys on tässä vaiheessa pitänyt jättää taakse.
Nietzschen kuvaus lasten kaltaisuudesta ansainnee lähempää tarkastelua. Viattomuus eli mielen täydellinen puhtaus kaikista itsekkyyden muodoista on tietenkin ymmärrettävä vaatimus. Unohdus tarkoittanee sitä, ettei mieli tallenna kokemuksiaan ja heijasta niitä huomiseen ikään kuin automaattisiksi pohjiksi konemaisille reaktioilleen. Uusi alku viitannee saavutettavan tilan täydelliseen erilaisuuteen, johon liittyvät myös Markuksen ja Matteuksen evankeliumien kuvaukset siitä, ettei uutta viiniä saisi laskea vanhoihin leileihin. (esim. Mk. 2:22)

Eikä kukaan laske nuorta viiniä vanhoihin nahkaleileihin; muutoin viini pakahduttaa leilit,

Itsestään vierivä pyörä kuvannee tietoisuuden yhdentynyttä ja ylentynyttä tilaa, jossa persoonallisilla motiiveilla ei enää ole minkäänlaista vaikutusta toimintaan. Äärimmillään tämä tarkoittanee samaa kuin Jeesuksen ilmaisu oman sanomansa alkuperästä Johanneksen evankeliumissa (8:38)

Minä puhun, mitä minä olen nähnyt Isäni tykönä.

Voitaneen ottaa lisäksi Paavalin merkillinen väite 2. Korinttilaiskirjeestä (12:10)

…sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.

Lause tarkoittanee myös lasten kaltaiseksi tulemisen olennaista astetta – sitä, että oma persoonallinen tahto on astunut sivuun luovuttaen sijansa universaalille, jumalalliselle tahdolle, jota vasta voidaan sanoa todella ainoaksi väkeväksi.

Nietzsche käyttää hyvin kaunista kielikuvaa – pyhä myönteisyys – kuvaamaan saavutettavaa mielentilaa. Tässä ei varmaankaan tarkoiteta mitään tavanomaista positivismia, tietoista mielensä pakottamista positiiviseen ajatteluun, vaan jostakin syvältä kumpuavaa rakkautta, joka ei voi enää ulkoisten olosuhteiden myötä kääntyä vastakohdakseen.
Tästä voisimme varsin luontevasti siirtää ja samastaa lasten kaltaisuuden edellytykset myös Paavalin 1. Korinttolaiskirjeessään (13:4) esittämään kuuluisaan rakkauden määritelmään:

Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.

Vaikka edellistä usein siteerataankin avioparien vihkitilaisuuksissa, lienee se todellisuudessa tarkoitettu kaikkea syleilevän, jumalallisen rakkauden määritelmäksi. Inhimillisen rakkauden suhteen esitetyt vaatimukset osoittautuvat yleensä mahdottomiksi elää todeksi, koska inhimillinen mieli nojaa toimintansa vastavuoroisuuteen ja kovin rajoittuneeseen käsitykseen totuudesta.

Johtopäätöksenä näistä katkelmista voitaneen sanoa, että lasten kaltaisuus on henkisessä mielessä käsitettävä tavanomaisen aikuisuudenkin selvästi ylittäväksi tilaksi, missä tiedostaminen ja toiminta juontuvat jostakin inhimillisen ylittävästä tilasta eikä enää inhimillisen mielen rajoittuneista käsityksistä, motiiveista ja asennoitumisista.

Lapseuden luonnollisena ehtona on tietenkin syntyminen. Ihmislapsi kehittyy ja syntyy ihmisessä, ihmisestä ihmiseksi. Jos johdamme edellisen toteaman nojalla analogian, joudumme ehkä myöntämään, ettei Jumalan lapseksikaan voida tulla vain liittymällä johonkin seurakuntaan, tai ottamalla mitä tahansa ihmisten suorittamaa kastetta. ’Niin ylhäällä kuin alhaalla’ – periaatteen mukaan Jumalan lapseksi synnytään Jumalassa, Jumalasta, Jumalaan (vapaasti mestari Eckhartia siteeraten)!

Lisää kirjoituksia erilaisista teemoista ks.
https://www.netikka.net/studiomielty/kotis8.html