lintu1.jpg

Paavalin 2. Korinttolaiskirjeestä löytyy paljon siteerattu lause: ”Sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.”

Sananmukaisesti – väärin – tulkiten siinä näytettäisiin puolustelevan inhimillisiä puutteita ja luonteen heikkouksia.

Tämä ei varmaan ollut apostolin tarkoitus. Hän on kahdella erilaatuisella minuudella kuvannut ennen kaikkea ihmisen mielen luontaisia suuntauksia eli painopisteitä.

Mieli voi kohdistua voittopuolisesti joko maallisiin (katoavaisiin) tai hengellisiin asioihin. Jälkimmäinen merkitsee ja edellyttää sitä, että elämän tavanomaiset (aineelliset ja psyykkiset) virikkeet alkavat menettää vetovoimaansa, jolloin ”maallisempi minuus” tulee heikoksi.

Mahdollisuus syvempään suuntautumiseen – henkisen minuuden (tai itseyden) väkevöitymiseen – paranee suhteessa siihen, missä määrin tavanomaiset virikkeet kadottavat merkitystään.

Lopulta voidaan parhaimmillaan päätyä Matteukset, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien ilmaisemaan ihannetilaan, jossa heikentynyt persoonallinen olemus luovuttaa vapaaehtoisesti ja luonnollisesti sijansa (kadottaa elämänsä) ja korvautuu ”väkeväksi tulleella” persoonattomalla olemuksella (pysyvällä elämällä).

Inhimilliset heikkoudet sanan tavallisimmassa merkityksessä ovat sitä varten, että ne elämän saatossa voitetaan – pysyvään tilaan jätettyinä ne eivät todellakaan vahvista kenenkään henkisyyttä.

 

P.S. Joku "pseudomoderaattori" poisti tämän kirjoituksen etusivulta - tässä sentään tulkitaan oikeaa Paavalin kirjettä oikealla tavalla!