Syntyvyyden säännöstely nousee meillä Suomessakin aina silloin tällöin otsikoihin. Roomalaiskatolisissa maissa kysymys on tietenkin huomattavasti akuutimpi, mutta periaatteessa kuitenkin sama.

Mihin käsitykset syntyvyyden rajoittamisen epäsuotavuudesta kristillisissä maissa sitten perustuvat? Pääasiassa juutalaisiin perinteisiin, joista joitakin on kirjattu raamattuun.

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kehotetaan yleisesti olemaan hedelmällisiä,  lisääntymään ja täyttämään maa. On ymmärrettävää, että tuhansia vuosia sitten kehotus saattoi olla heimoyhteisön jatkumisenkin kannalta paikallaan. Jeremias antaa tästä tarkennetun kehotuksen: ”Lisääntykää, älkää vähentykö!” (Jer. 29:6).

Ainoa raamatun kohta, joka voitaisiin tulkita koskevaksi edes jollakin tavoin ehkäisyä, löytyy 1. Mooseksen kirjan kohdasta 38:8. Siinä Juuda sanoi Oonanille:

"Yhdy veljesi leskeen ja ota hänet avioksesi ja herätä siemen veljellesi." Mutta kun Oonan tiesi, ettei jälkeläinen tulisi juutalaisen käsityksen mukaan olemaan hänen, niin hän antoi, aina kun yhtyi veljensä vaimoon, siemenensä mennä maahan, ettei hankkisi jälkeläistä veljelleen. Mutta se, minkä hän teki, oli paha Herran silmissä. Sen tähden hän antoi hänenkin kuolla.

Edellisen soveltaminen koskemaan tämän päivänkin aviosuhteita vaikuttaa hyvin kaukaa haetulta ja heikosti perustellulta. Siinä on kyse ainoastaan tiukasta juutalaisten perinnäismääräysten noudattamisesta, yhdestä omalaatuisesta tavasta turvata lesken asema.

Edellinen ei ole valitettavasti ainoa Vanhan Testamentin kohta, missä juutalaiset kirjoittajat katsoivat olevan oikeutettua käyttää pelotteena Jumalan vihaa heimon identiteetin puolustamiseksi. Ehkä se oli paikallaan villien paimentolaisten pitämiseksi kurissa ja Herran nuhteessa, kertovathan esim. kanaanilaisten kirjoitukset vaikeuksista etenkin paikoillaan pysymättömän ja väkivaltaisen Binu-Jamin (Benjaminin) heimon suhteen (ks. Kansojen historia 1-2, s.270).

Uusi Testamentti ei puutu millään tavoin syntyvyyden säännöstelyyn. Paavali tosin kirjoittaa 1. Korinttolaiskirjeen 7. luvussa yhdyselämästä varsin myönteiseen sävyyn, mutta sallii lisäksi sen harjoittamisen keskeyttämisen yhteisestä sopimuksesta, ainakin joksikin aikaa. Samassa luvussa Paavali näyttäisi tosin suosivan naimattomana olemista, mutta sallii avioitumisen niille, jotka eivät jaksa hillitä itseään, sillä ”parempi on mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa”.

Matteuksen evankeliumin 19. luvun 11. jakeessa kirjoitetaan: "

Ei tämä sana kaikkiin sovellu, vaan ainoastaan niihin, joille se on suotu. Sillä on niitä, jotka syntymästään, äitinsä kohdusta saakka, ovat avioon kelpaamattomia, ja on niitä, jotka ihmiset ovat tehneet avioon kelpaamattomiksi, ja niitä, jotka taivasten valtakunnan tähden ovat tehneet itsensä avioon kelpaamattomiksi. Joka voi sen itseensä sovittaa, se sovittakoon.

Teksti puhuu ensiksikin niistä, joiden sukupuolinen identiteetti on jo syntyessään poikkeava (ilmenee tosin yleensä myöhemmin). Vanhassa juutalaisessa kulttuurissa ei tietenkään ymmärretty samaa sukupuolta olevien kiinteitä suhteita, ja tilapäisetkin johtivat kuolemantuomioon. Toisen lauseen merkitys on hieman hämärä. On vaikea päätellä, miten ulkopuoliset voivat tehdä yksilön avioon kelpaamattomaksi (ellei sitten kastroimalla, tai sitten kyseessä oli pelkkä sosiaalinen tai fyysinen epäsopivuus). Kolmannen lauseen merkitys on jo selvempi. Se koskettaa niitä harvoja, jotka pyrkivät irrottamaan mielensä kaikista aistillisista ja psyykkisistä vetovoimista tullakseen kelvolliseksi uppoutumaan jumalalliseen (unio mystica).

Selibaatin harjoittamisella pyrittäneen periaatteessa edistämään edellä mainittua ylhäältä syntymistä. Valitettavasti selibaattia yritetään harjoittaa pakonomaisesti, jolloin luontainen vietti helposti painuu alitajuiseksi tai kieroutuu, ellei sisäinen tila ole rakentunut riittävän vakaalle pohjalle. Ihmiset soveltavat jumalallisiinkin suhteisiin omaa mittaansa ja kuvittelevat pelkän ulkoisen toiminnan kautta voivansa ansaita osallisuuden taivasten valtakunnasta.

Mutta palataksemme syntyvyyden säännöstelyyn, voimme havaita, ettei Uusi Testamentti anna meille konkreettisia ohjeita. Evankeliumit keskittyvät hengellisen edistyksen teemoihin sivuuttaen suurelta osin tavanomaisen sosiaalisen elämän kysymykset. Ihmisten on tarkoitus etsiä itse sellaiset ratkaisut, jotka parhaiten palvelevat yksilöä ja yhteisöä kunakin aikana.

Meidän ei tarvitse mennä kovin paljon ajassa taaksepäin, kun runsaslapsisuus oli Suomessa varsin tavallista – tosin myös runsas lapsikuolleisuus. Jälkikasvua tarvittiin elämisen olosuhteiden varmistamiseksi ja edistämiseksi, eikä kasvun rajoittamiseen tietenkään ollut tarjolla kovin kehittyneitä, saati luotettavia keinoja.

Periaatteessa meidän nykyinen väestöllinen tilanteemme vaatisi kannustamaan lapsiluvun lisäykseen, muussa tapauksessa tänne pitää tuottaa nuorta väestöä muualta, ja siihen kytkeytyy usein erilaisten kulttuuritaustojen aiheuttamaa kitkaa.

Ei liene epäilystäkään siitä, etteikö meidän tulisi kunnioittaa niitä, jotka omaehtoisen rakkaudesta saattavat tähän maailmaan niin monta lasta kuin kykenevät. Asia tulee eettisesti arveluttavaksi lähinnä silloin, kun se tapahtuu yhteisön tai toisen henkilön painostuksesta.

Ihmisen järki on kovin rajallinen, joten ei ole mikään ihme, jos sitä koetetaan toisinaan korvata ikivanhoilla perinnäiskirjoitelmilla. Ehkä meidän pitäisi kuitenkin havahtua siihen, että silloin on usein kyse vain vaikeiden asioiden torjunnasta tai hengellisestä laiskuudesta. Me emme halua ottaa täyttä vastuuta omista toimistamme.

Emme aina huomaa, että raamattukin kehottaa selkeästi rakastamaan lähimmäistämme, ottamaan huomioon heidän hyvinvointinsa eikä vain suoraviivaisesti noudattamaan sellaisia epämääräisiä päätelmiä, jotka voivat pahimmillaan johtaa rakkaittemme - ennen muita äitien -  ennenaikaiseen menehtymiseen.