Otteet on poimittu vuoden 1999 katekismuksesta (toinen ja kolmas uskonkohta, luvut 14 - 24). Kirjoittajan kommentit otteiden jälkeen.
Jeesuksessa Jumalan rakkaus tuli näkyväksi keskelle tätä maailmaa. Jumala asettui ihmisen osaan lähettämällä ainoan Poikansa meidän luoksemme.
Yksi kristillisen uskonkäsityksen kyseenalaisimmista asioista on ollut Jumalan poikuuden rajoittaminen yhteen ainoaan ajalliseen ja persoonalliseen ihmiseen. Johanneksen evankeliumissa tämä ainoa, Jeesus Kristus, on kuitenkin itse vaatinut kaikkia muita syntymään "neitseellisesti" eli hengessä uudestaan ylhäältä ja astumaan sen myötä sisäisesti aivan samaan henkiseen tilaan. Se on yhdentynyt tietoisuuden tila, jossa hän itse Isänsä - ja kaikkien todellisten pyhien - suhteen mitä todennäköisimmin oli (mikäli evankeliumeihin on luottamista).
Jeesus oli historiallinen henkilö, kotoisin Nasaretin kaupungista. Hän syntyi ja kuoli, iloitsi ja itki niin kuin kuka tahansa meistä. Jeesus oli erityisesti niiden ystävä, joita muut väheksyivät ja halveksivat. Näin hän todisti Jumalan rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan. Elämällään Jeesus osoitti, mitä kuuliaisuus Isän tahdolle merkitsee.
Jeesuksen historiallisuus on kiistatonta, vaikka sen tueksi ei olekaan kuin pari historiallisesti luotettavaa merkintää. Jo hänestä jäänyt perimätieto riittää todellisen olemassaolon takeeksi ja korvaamaan historiallisten merkintöjen puuttumisen.
Evankeliumit antavat kyllä kuvan, että Jeesus poikkesi tavallisista ihmisistä sekä syntyessään että kuollessaan. Hänen ystävyytensä nojasi siihen, miten avoimia ihmiset olivat entisestä poikkeavien tulkintojen suhteen. Vain harvat ovat valmiita joustamaan oikeina pidetyistä käsityksistä, kun joku uusi opettaja lausuu: "Te olette kuulleet sanotuksi... Mutta minä sanon teille (Matt. 5:38-39)."
Ongelmallista on lähinnä se, että kristillinen kirkko on lukinnut Jeesusta koskevat käsityksensä täysin ainutlaatuisiksi, ainoaksi suoranaiseksi Jumalan ilmaukseksi ja pelastuksen tuojaksi. Kuitenkin tiedetään, että monet muut ennen ja jälkeen Jeesuksen ovat osoittaneet yhtäläistä uskollisuutta ylevimmille aatteilleen ja jättäneet jälkeensä henkistä opastusta. Jeesus toimi julkisuudessa noin kolme vuotta. Häneltä jäi satakunta autenttiseksi katsottavaa sanontaa tai opetusta, muun edustaessa suurelta osin evankelistojen itsensä teologisia tulkintoja.
Jumalan Poika syntyi meidän kaltaiseksemme vapauttaakseen meidät ja kantaakseen tuomion, jonka olemme ansainneet. Hän alistui yhdeksi meistä ja jakoi synnin orjuuttaman ihmiskunnan kohtalon. Jeesus on Vanhan testamentin odottama kärsivä Messias eli Kristus.
Vanhan testamentin kertomuksien otteiden poiminen vahvistamaan Uuden Testamentin luotettavuutta ei kestä nykyajan kriittistä tarkastelua, vaan on evankelistojen itsensä rakentamaa "viitekehystä". Dosentti Kari Latvus toteaa (Tulkinnan kehällä, 1992), että Jeesus nasaretilaista on lähes mahdotonta tunnistaa messiaaksi Vanhan Testamentin ennustusten pohjalta. Mutta tunnustuksissaan kristityt tekevät sen "Vanhasta Testamentista huolimatta".
Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja todellinen ihminen. Jumalan ainoana Poikana hän on erilainen kuin muut uskonnolliset opettajat. Vaikka hänellä on Jumalan kaikki valta ja voima, hän ei ole jäänyt etäiseksi kunniassaan, vaan elää ja vaikuttaa meidän keskellämme. Epätoivon maailmassa, jossa pahuuden valta tuntuu ylivoimaiselta, Kristus on ainoa toivomme.
Kristologisten käsitysten muotoileminen aiheutti ankaria riitoja jo ensimmäisillä vuosisadoilla. Tulkinnat heilahtelivat vuoroin suuntaa jos toiseen. Lopulliseen muotoon päädyttiin useiden äänestystulosten kautta.
Väittämä, että Jeesus olisi ollut täysin erilainen kuin yksikään toinen uskonnollinen opettaja, on osoitus pöyristyttävästä itsekkyydestä ja tietämättömyydestä. Jotta joku tai jokin voisi alati elää ja vaikuttaa meidän keskellämme, pitää sellaisen olla luonteeltaan universaalinen, persoonaton. Jeesuksen yksi ydinopetus oli "elämänsä kadottaminen" - eroon pääseminen persoonallisesta, minäkeskeisestä suhtautumisesta elämään ja itseensä. Siinä oli se "neulansilmä, jopa "risti", jonka läpi ja kautta jokaisen on kuljettava, mikäli aikoo sisäisesti astua taivasten valtakuntaan.
Järjelle ymmärrettävällä tavalla on mahdotonta selittää, miten Jumala tuli ihmiseksi. Jumalan kätkeytyminen vähäiseen ja arkiseen on käsittämätön ihme, jonka vain usko voi nähdä ja ymmärtää. Jeesuksen syntymän ja kuoleman historiallisuus ilmaistaan uskontunnustuksessa kahden nimen avulla. Jeesus syntyi neitsyt Mariasta ja kuoli Pontius Pilatuksen aikana.
Jumalan tuleminen ihmiseksi tai inhimilliseen luontoon ei periaatteessa ole vaikeasti selitettävä asia: sitähän koko raamattu ja lukemattomat muut teokset ja opetukset ovat yrittäneet selittää kautta ihmiskunnan historian. Sen tapahtuminen käytännössä on sitäkin vaikeampaa ja harvinaisempaa.
Jumalaksi tuleminen tarkoittaa tietoisuuden pysyvää muutosta ajallisesta, rajoitetusta ajattomaksi ja universaaliksi. Näin tulkiten asia voitaisiin hyväksyä monien muidenkin uskontojen ja filosofioiden piirissä.
Syntyminen neitsyt Mariasta hengen siittämänä lienee sen verran järjetön väite, ettei sitä ole edes yritetty selitellä tässä katekismuksessa. Evankelistojen ylitsevuotava ”pyhitystarve” lienee syy siihen, että myös Jeesuksen fyysinen alku haluttiin nostaa hengen tasolle, vaikka samalla puhuttiin hänestä Daavidin sukuun kuuluvana - Joosefin fyysistä perimää kantavana. Daavidiin liittäminen heijastaa keinotekoista tarvetta hakea Jeesukselle myös kuninkaalliset, maalliset juuret.
Miltei kaikki "maailman vapahtajat" ovat myyttien mukaan saaneet alkunsa neitseellisesti ja syntyneet joulun aikaan. Jeesuksen neitseellinen alkuperä kuvannee todellisuudessa hänen sisäistä tilaansa myöhemmin tapahtuneen henkisen kasteen jälkeen. Niin sanotun Jordanin kasteen merkitys lienee täysin symbolinen, koska Johannes itsekin myönsi olevansa aivan eri tasolla kuin Jeesus, joten hänestä ei olisi ollut todelliseksi kastajaksi (sisäisen muutoksen katalysaattoriksi).
Jeesus suostui meidän sijastamme Jumalan vihan alaiseksi ja otti syyttömänä kantaakseen rangaistuksen, jonka me olemme synneillämme ansainneet. Näin Kristus sovitti koko ihmiskunnan synnit. Hän vuodatti verensä uhriksi jokaisen puolesta ja lunasti meidät vapaiksi.
Jeesuksen kuolemasta alkoi uusi elämä. Kun hän astui kuolleiden maailmaan, hän osoitti valtansa kaiken pahan keskellä. Ristinkuoleman tappioon kätkeytyi voitto synnistä, kuolemasta ja Perkeleestä.
Käsitys Jumalan vihasta luotujaan kohtaan on varsin erikoinen - varsinkin jos Jumala rinnastetaan rakkauteen ja armeliaisuuteen. Miksi rakkaus itse olisi luonut syntisen ihmisen ja vihastunut sitten luomukseensa niin, että joutui tapattamaan ainoan poikansa lepytelläkseen itseään? Tätä kuvaa eivät monetkaan ihmiskunnan viisaista ole pystyneet sellaisenaan hyväksymään, koska se ei sellaisenaan ole eettisesti tai edes moraalisesti hyväksyttävissä.
Ajatus ei ole moraalinen eikä eettinen, vaan kehitelty laajentamalla juutalaisia käsityksiä vikauhrista: karitsasta "Jumalan karitsaksi".
Ajallisen ja rajallisen tapahtuman merkityksen laajentaminen koskettamaan koko ihmiskuntaa, mennyttä ja tulevaa, poikkeaa täysin kaikista muista filosofioista ja uskonnoista - puhumattakaan selvästä järjestä.
Jeesus lienee ollut yksi monista hankalien olosuhteiden uhreista. Hän nousi esiin vääränä aikana ja tulenarassa paikassa, jossa "kansallisen edun" katsottiin vaativan vähäistäkin huomiota herättäneen yksilön poistamista - varmuuden vuoksi. Tietenkin Suuren neuvoston joillakin jäsenillä on saattanut olla myös uskontoon liittyviä antipatioita uudistajaa kohtaan, mutta pääasiallinen motiivi lienee kuitenkin liittynyt kapinamahdollisuuksien ennalta ehkäisyyn. Evankeliumien kuva Pontius Pilatuksesta on aivan liian positiivinen. Hänet erotettiin myöhemmin virastaan liiallisen väkivallankäytön johdosta.
***
Sijaissovitus - ulkopuolisen toimesta suoritettuna - vie pohjan ihmisen vastuusta itsestään. Se vesittää kaikki raamatun sanomat kaidoista teistä ja ahtaista porteista, oman kylvön niittämisestä, jne.
Perimmiltään ajatus perustuu laitostuvan, kannattajia hakeneen kirkon haluun saada valtansa alle niin paljon ihmisiä kuin mahdollista.
Kirkko väittää, että uskomalla muutama sanallinen lause ja tunnustamalla ne suullisesti, tähän aineellis-psyykkiseen olotilaan ehdollistunut ihminen pääsee kuin koira avonaisesta veräjästä tilaan, jossa ei ole erillisyyttä eikä epätäydellisyyttä.
Että hekin yhtä olisivat, toivoi Jeesus itse (ainakin Johanneksen mukaan). Hän todennäköisesti tiesi, mitä yhtä oleminen tarkoitti, ja mitä se edellytti, ja ettei asialla ollut mitään tekemistä sananmukaisen uskomisen, saati uskottelun kanssa.
Sellaiseen tilaan pääseminen edellyttää hänen opetustensa elämistä todeksi. Vasta siitä saattaisi jossakin vaiheessa koitua tarvittava sisäinen muutos - tietenkin Jumalan armosta.
Kuolema ei voinut pitää Kristusta vallassaan. Raamatun ennustusten mukaisesti hän nousi kuolleista. Viikon ensimmäisenä päivänä opetuslapset näkivät tyhjän haudan ja hämmentyivät. Kun he kohtasivat ylösnousseen Herransa, he alkoivat ymmärtää, mitä oli tapahtunut.
Evankelistat ovat rakennelleet Vanhan Testamentin pohjalta kovin fyysisen kuvan ylösnousemuksesta tarkkoine ajoituksineen. Nykyinen tutkimus heittää epäilyksen varjoja etenkin Jeesuksen lihallisen kehon eloon heräämisen ylle. Evankeliumien mukaan Jeesuksen keho oli tosin muuttanut huomattavasti luonnettaan (ilmestyi tyhjästä). Kyseessä lienee siten ollut aivan toisenlaatuinen ilmentämisväline, josta kirjoittajilla itsellään ei ollut todellista tietoa. Heillä saattoi olla tiedon sirpaleita sellaisista hengellisistä kehomuodosteista, joita ns. vihittyjen sanotaan voivan tahtoessaan käyttää (mahdollisesti jo eläessään tai ainakin fyysisen kuoleman jälkeen). Buddhalaisessa perinteessä mainitaan jopa kolmenlaatuisia "ylösnousemuskehoja".
Kristuksen ylösnousemus on voitto kuolemasta. Perkeleen valta on taittunut, eikä kuolemalla ole enää viimeistä sanaa. Kuoleman voittaja vapauttaa meidät myös muista pahan tuhovoimista. Meitä odottaa ylösnousemus ja iankaikkinen elämä.
Kaiken elämän äärimmäisenä tarkoituksena lienee paluu takaisin "Isän kotiin", rikkumattomaan henkiseen alkutilaan, lisäten siihen ulkoisesti koetun elämän sisäiset hedelmät. Paluu tapahtunee kuitenkin täysin yksilöllisesti: sitä mukaa kuin kukin astuu omalle "ristilleen" ja voittaa siinä, itsekkyydestään kuollen kuoleman eli Jumalasta pois kääntyneen elämänmuodon, ehdollistumat, kaikki mielen sidostumat katoavaiseen.
Taivaaseen astunut Kristus hallitsee kaikkivaltiaan Isänsä oikealla puolella. Emme voi enää nähdä Jeesusta samalla tavalla kuin hänen aikalaisensa, mutta lupauksensa mukaan hän on aina meidän keskellämme. Kristus rukoilee meidän puolestamme. Hän tuntee kipumme ja tuskamme, koska hän on elänyt ihmisen elämän.
Kuva henkilöstä, joka kieltäytyy ansaitusta taivastilasta (nirvanasta), vastaa täysin itämaista käsitystä säälin Buddhasta, boddhisatvasta, Avalokiteshvarasta.
Se, että Kristus rukoilisi meidän puolestamme, vaikuttaa lihallisen järjen tuotteelta, mikäli hän todella on yhtä Isänsä kanssa. Silloinhan hän rukoilisi itseään itsessään.
"Oikealla puolella" tarkoittaa yleensä valon maailmaa, puhtaasti henkistä tilaa, josta "pimeyden maailmaa" ei edes havaita, mikäli siellä ei syty "hengen kipinää".
Aikojen lopulla Kristus tulee takaisin. Kaikki joutuvat nöyrtymään hänen valtansa ja oikeudenmukaisen tuomionsa alle. Iankaikkisesta kadotuksesta meidät pelastaa vain Kristuksen armo. Kristitty odottaa luottavasti tulevaisuutta ja sitä päivää, jolloin Kristuksen valtakunta tulee näkyväksi.
Nykyisen tieteenkin pohjalta on selvää, että tämä maailma tuhoutuu viimeistään silloin (yli 2 miljardin vuoden kuluttua), kun aurinko alkaa laajeta ja tuhoaa "lapsensa". Jakob Böhmen mukaan ilmennyt maailmankaikkeus sai alkunsa tulesta, ja tuleen se myös päättyy siltä osin, mikä ei siihen mennessä ole poistunut ajallisuuden piiristä. Tietoisuuden laatu ja luonne sinänsä lienevät kriteereitä siinä, kykeneekö jokin tietoisuus säilymään kaiken muotoperäisen ja ehdollisen hajotessa alkutekijöihinsä.
Pyhä Henki on nimensä mukaisesti Pyhittäjä, joka tekee syntisistä ihmisistä pyhiä.
Elämässä vallitsee täydellinen laki, jota eivät pyhimmätkään henget ja oliot voi ylittää. Ei liene kovin todennäköistä, että joku tehtäisiin pyhäksi, ellei hän itse ole jättänyt taakseen väärää suuntautumistaan ja ole sisäisesti valmis ehdoitta luovuttamaan tahtonsa Pyhän Hengen ohjaukseen.
Hän avaa sydämemme kuulemaan Jumalan sanan, tuntemaan Kristuksen ja turvautumaan Jumalan lupauksiin. Pyhän Hengen vaikutuksesta ihminen tulee Jumalan armolahjoista osalliseksi, alkaa rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään.
Henkinen tietoisuus saa mahdollisuuden avautumiseen silloin, kun inhimillinen tajunta lopettaa kaikki turhanpäiväiset toimensa, tunteilunsa ja ajattelunsa, tyhjentyy typeryyksistään. Ihminen kykenee todella (auringon kaltaisesti) rakastamaan Jumalaa ja kaikkea elävää vasta itsestään luovuttuaan. Sitä ennen hän suhteuttaa kaiken omiin ja omiensa etuihin. Tavallisesti ihminen rakastaa Jumalaansa kuin lehmää: siltä odottamansa maidon vuoksi (mestari Eckhartin vertauskuva).
Pyhä Henki kokoaa kristillisen kirkon ja tekee sen pyhäksi. Kirkko, kristillinen seurakunta, on armahdettujen syntisten yhteisö, joka luottaa Jumalaan ja jossa Pyhä Henki herättää uskon ja rakkauden.
Kirkko ihmisten yhteisönä ei ole yhtään sen pyhempi tai pahempi kuin siinä toimivat yksilöt. Pelkät perinteet, nimi ja seremoniat eivät pyhitä mitään. Kukaan ei voi varmalta pohjalta sanoa, että johonkin yhteisöön kuuluvat syntiset todella ovat kollektiivisesti armahdettuja. Kollektiivisen turvan käsite on kirkollisen etuajattelun tulosta. Evankeliumit edellyttävät selkeästi yksilöllistä muutosta.
Kirkkoa on sen alkuajoista lähtien kutsuttu Kristuksen ruumiiksi. Se on elävä kokonaisuus, jonka päänä on Kristus ja jonka jäseniksi tullaan kasteessa. Vaikka olemme erilaisia, meillä on yhteinen usko, joka liittää meidät Kristukseen ja toisiimme. Kirkko kuvataan myös äidiksi, joka kantaa meitä sylissään ja huolehtii meistä.
Yhteinen usko ei liitä meitä muuhun kuin ihmisten yhteisöön. Yhteinen uskominen sanallisiin ilmauksiin liittää meidät vain kyseisiin ajatusmuotoihin - ei niiden takaiseen todellisuuteen. Lapsikaste ei ole Jeesuksen perustama sakramentti, vaan seurakunnissa syntynyt tapa. Siinä vain jäljitellään ikivanhaa perinnettä vihkimyksistä, joissa uskottiin saavutettavan jokin henkinen taso.
Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen ovat kirkon näkyviä tuntomerkkejä. Niitä sanotaan myös armonvälineiksi, koska Pyhä Henki käyttää niitä välittäessään meille Jumalan armon Kristuksen tahdon mukaisesti.
Ulkonaisten seremonioiden kutsuminen "armon välineiksi" lähenee Jumalan pilkkaa. Armo on juuri sitä, että kaikki välittävän ja estävät tekijät poistuvat: se on myös Kristuksen tahto.
Kirkko kutsuu ja vihkii sananpalvelijoita hoitamaan armonvälineitä. Sanallaan Jumala sekä tutkii meitä että armahtaa meidät. Kaikkien kristittyjen yhteinen tehtävä on julistaa evankeliumia Kristuksesta koko maailmalle.
Kristus ei ole käskenyt rakentamaan mitään hierarkkista organisaatiota oppiaan edistämään. Hän itse ei antanut tai suorittanut ainoatakaan sakramenttia, muuta kuin mahdollisesti jakoi leipää ja viiniä viimeisen aterian yhteydessä – ikään kuin muistoksi.
Henkiset voimat ja tietoisuus eivät kaipaa fyysisiä välittäviä tekijöitä. Sellaiset ovat ihmiskeksintöjä, joilla tosin voi olla joillekin merkitystä mielen ylentämisessä.
Kristuksen sovitustyön tähden Jumala antaa kaikki synnit anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä pyytää. Jumala ei muistele pahuuttamme, vaan rakastaa meitä lapsinaan.
Tämä lienee pahasti yksinkertaistettu väittämä. Ahtaat portit ja kaidat tiet on siinä täysin sivuutettu, eikä opetuslapseuden kriteereistä ei ole viitteitäkään. Itsekäs pyyntö ja rukous sisältävät aina pyydettä. Jumalallinen edellyttää pyyteettömyyttä. Sillä jos itsekäs pyyde voisi johtaa ihmiset taivastilaan, niin se saastuisi ja alkaisi muistuttaa vastakohtaansa tai ainakin tätä maailmaa.
Kun ihminen on todella luonnollisesti ja pakotta luopunut kaikista mielensä muodosteista, niin armokin saattaa laskeutua. Sen jälkeen ei ole enää mitään, joka muistelisi syntejä ja pahuutta. Voitetut synnitkin ovat osaltaan olleet johtamassa siihen, että tietoisuus on siirtynyt tilaan, josta käsin kaikki synti on mahdotonta. Ihmisyyden koulu on kuljettu loppuun, jälki-istunnot eivät enää ole hyödyksi.
Kristitty pysyy kuitenkin syntisenä elämänsä loppuun asti. Kaikkien on joka päivä turvauduttava Jumalan armoon, koska kukaan ei omin voimin pääse irti elämäänsä hallitsevasta pahuudesta.
Lienee selvää, ettei puhtaasti inhimillinen tajunta kykene hallitsemaan itseään niin, ettei se tekisi erehdyksiä. Mutta kun se luopuu itsestään ja tulee Pyhän Hengen täyttämäksi: silloin toiminta muuttuu luonteeltaan täysin puhtaaksi ja sidoksia vapaaksi.
Olemme yhtä aikaa kokonaan syntisiä ja kuitenkin Kristuksen tähden kokonaan vanhurskaita eli Jumalalle kelvollisia.
Väite on järjetön. Tavallisen ihmisen tajunta liikkuu jatkuvasti olemisen polariteettien välillä ja muodostaa itselleen ominaisen keskuksen. Kokonaan syntisiä on erittäin vähän - vielä vähemmän täysin vanhurskaita, Jeesuksen ja todellisten pyhien kaltaisia. Ihmisyyden ilmeinen tarkoitus on kuitenkin se, että ihminen käytännössäkin (ei vain periaatteessa) muodostuisi Pyhän Hengen temppeliksi, esteettömäksi vuorovaikutuskentäksi aineellis-psyykkisestä henkiseen olemukseen saakka.
Kuoleman hetkellä joudumme luopumaan Jumalan meille antamasta ajallisesta elämästä. Pahan tuhovoimat tuntuvat voittavan meidät. Ruumiimme hajoaa, mutta sielu odottaa ylösnousemuksen päivää, jolloin elävät ja kuolleet kootaan Jumalan eteen tuomiolle.
Kuoleman hetkellä joudutaan tietenkin luopumaan fyysisestä kehosta, ei elämästä sinänsä. Tietoinen elämä ei tarvitse fyysistä kehoa, se vain heijastuu ja pukeutuu psyykkisen tason elementtiin, ellei siinä jo ole rakentunut jotakin korkeampaa (ylösnousemuskehon aihiota), joka voisi säilyttää täydellisen itsetietoisuuden. Psyykkinen olemus tai sen ylläpitämä tajunta on luonteeltaan huomattavasti subjektiivisempi kuin maallisen elämän aikainen tietoisuus, joten se ohjautuu perusluonteensa mukaisiin tiloihin.
Kristukseen uskovalle kuolema on portti tulevaan elämään. Voimme jättäytyä turvallisesti taivaallisen Isämme käsiin, sillä Kristus on jo voittanut kuoleman.
Evankeliumien pohjalta voidaan olettaa, että Jeesus oli universaaliin Kristukseen sisäisesti yhdistynyt yksilö, jonka tietoisuus ei ollut sidoksissa psyko-fyysisiin tekijöihin. Se toimi henkisellä, ajattomalla ja ajallisesta riippumattomalla tasolla. Näin hän oli voittanut kuoleman jo eläessään ja antoi siinä suhteessa hyvää esimerkin kaikille niille, jotka todella haluavat unohtaa itsensä ja elää todeksi hänen opetuksensa.
Jumalan Poika on jo noussut kuolleista ennen meitä. Mekin saamme uuden, kuolemattoman ruumiin, jonka esikuva on Jeesuksen ylösnousemusruumis. Näin Jumalan alkuperäinen luomistahto toteutuu meissä.
Mekin saamme uuden ruumiin, kunhan olemme sellaisen elämän kuluessa itseemme muodostaneet. Se tulee täysin toimivaksi kaikilla olemisen tasoilla todellisen Pyhän Hengen (tuli)kasteen yhteydessä, joka murtaa kaikki esteet inhimillisen ja jumalallisen väliltä.
Jeesus on luvannut, ettei yksikään, joka uskoo häneen, milloinkaan kuole. Ne, jotka luottavat Jumalaan, elävät iankaikkista elämää jo tässä ajassa. Maallisen elämän aikana ymmärrämme iankaikkisuuden vain vajavaisesti.
Ei yksikään, joka yhdistyy sisäisesti Kristukseen, voi enää kadottaa itsetietoisuuttaan. Luottamus ei saa olla pelkkä mentaalinen kiintoajatus, vaan tahtotila, jonka täytyy myös toteutua tietoisuudessa - tulla lihaksi. Iankaikkinen ja pysyvä voidaan ymmärtää ja kokea vain ajattomassa tilassa, psyyken toimintojen antaessa sille sijaa.
Kerran näemme Jumalan kasvoista kasvoihin. Hänen luonaan meitä odottaa elämä ilman kärsimystä ja kipua.
Jumala on henki - ei häntä ole kukaan nähnyt (muuta kuin omissa kuvitelmissaan). Jumala on koettava ilman välitystä itsessään: Isä ja hän ovat yhtä - kunpa vain mekin samaa yhtä olisimme!
Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan, joissa ei ole mitään pahuutta. Yhdessä kaikkien pyhien kanssa palvelemme Jumalaa ja iloitsemme hänen ikuisesta rakkaudestaan.
Uudet taivaat ja maat lienevät inhimillisiä haavekuvia. Kaikki pysyvät olemisen tasot ovat aina olevia, ikuisia. Pyhät ovat tietoisuutensa osalta yhtä, vaikka heissä olisi joitakin yksilöllisiä eroavuuksia. Pahuutta heissä ei tietenkään voi enää ilmetä - eikä meissäkään, mikäli jossakin vaiheessa "valkaisemme vaatteemme" ja tulemme valmiiksi astumaan heidän piiriinsä.
Kommentit