Kirjoitti Eino Leino Hymyilevässä Apollossaan vuonna 1898, vähän ennen ensimmäistä sortokautta (Routavuosia). Runoilijan tarkoituksena oli tuolloin hälventää kansan keskuudessa olevia jännitteitä kehottamalla ymmärtämään toinen toistaan, koska ”tääll’ on toki tilaa kaikillen, on ketoja auran kääntää.”

Piispa Askola kyseli uuden vuoden puheessaan suomalaisilta: ”Olemmeko pelon sokaisemia vai rohkean suvaitsevaisuuden toteuttajia? Olemmeko valittajia vai välittäjiä? Osaammeko pidättäytyä ottamasta kantaa? Muistammeko sen, että meilläkin on ollut vaikeita aikoja?”

Leino ei runossaan syyllistä ketään, vaan toteaa: ”Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Ja jatkaa: ”Paljon on hyvää rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista.”

Muuan piispan puhetta kommentoinut oli saanut siitä sellaisen vaikutelman, että meidän kantasuomalaisten olisi tehtävä itsemme näkymättömiksi omassa kotimaassamme. Tällaisen hieman syyllistävän vaikutelman voi puheesta varsin helposti saadakin, ja syyllistäminen ei ole koskaan osoittautunut kovin hyväksi valistuskeinoksi.

Suomalaisten vanhempia ikäluokkia lienee täysin turha muistutella siitä, että täällä on ollut vaikeata. He kyllä muistavat hyvin sekä vaikeudet että sen kovan työn, jonka kautta nykyinen elämänmuoto on rakennettu.

Saattaisi olla jopa niin, että juuri kovaan historiaan suhteuttaminen panee monet harkitsemaan, mikä on rohkeaa ja mikä uhkarohkeaa - tai jopa omien kansalaisten kannalta vastuutonta suvaitsevaisuutta. Monet katsovat, ettei meillä ole rajattomasti varaa auttaa muita, kun itsekin jo elämme velaksi. Meidän on huolehdittava siitä, ettemme sälytä omien kulutustottumustemme aiheuttamia velkoja tulevien - huomattavasti pienempien - sukupolvien kannettaviksi.

Runoilija Leino nostaa Apollossaan esiin yhden suomalaiseen suvaitsevaisuuteen liittyvän kriteerin: ”Se talo, min portilla kilpi on: ’Tässä talossa tehdään työtä’. Se talo on pyhä ja pelvoton ja pelkää ei se yötä.”

Tiedetään hyvin, että Suomen hyvinvointi on saavutettu suurin uhrauksin ja ankaralla työllä. Siten ei pitäisi olla mikään ihme, jos jotkut meistä suhtautuvat hieman varauksin ylisuureen vierasmäärään, jonka tulevastakaan työllistymisestä ei voida antaa riittäviä takeita.

Lähes kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että todellisessa hädässä ilman toivoa olevia tulee auttaa, mutta helppoa elämää etsivien suhteen ”suvaitsevaisuuden ei tarvitse olla kovin rohkeata.”

Leino esittää, että silloin, kun ei löydy tietä: ”On työtä tehtävä jokaisen. Puu tutaan hedelmistään. Se usko, ken sitä ei opeta, sitä uskoa täällä ei tarvita.”

Uskontojen erilaisuus ei välttämättä ole mikään voittamaton este, vaikka uskonnoissa on tapana korostaa omaa oikeellisuuttaan. Leino toteaakin: ”On monta uskoa päällä maan ja toinen toista kiittää, mut laulajalla yks usko on vaan, ja hälle se saapi riittää: min’ verran meissä on lempeä, sen verran meissä on ijäistä ja sen verran meistä myös jäljelle jää, kun päättyvi päivä tää.”