pallo_hukassa.jpg

Tavallisissa harrastuksissa peliväline on yleensä helposti havaittavissa – muissa jokapäiväisen elämän toiminnoissa se saattaa kuitenkin ajoittain kadota hallinnasta.

***

Kaikkein tavallisin pallon katoaminen lienee tapahtunut hengellisiksi luokiteltavien asioiden suhteen jo muutaman ensimmäisen kristillisen vuosisadan kuluessa.

Meneillään olevan TV-sarjan uusi paavi esitti eilisessä jaksossa, että kirkollisten toimijoiden tulee luopua esittämästä mukavaa ja mukautuvaa persoonaa, koska sellainen on vesittänyt hengellistä sanomaa ja antanut valheellisen kuvan uskonnon todellisista tavoitteista ja niiden saavuttamisen edellytyksistä.

Katolinen kirkko vääristeli (Cyprianus) Uuden testamentin sanomaa väittämällä, että ainoastaan kirkon jäsenet voisivat pelastua, koska vain kirkolla oli hallussaan ”armon välineet” – etenkin oikeus antaa synnit anteeksi.

Matteuksen kehittämä (ja Johanneksen osittain siteeraama) sanaleikki, jonka mukaan kolme kertaa Jeesuksen kieltäneestä Pietarista tulisi hänen kirkkonsa peruskallio ja taivasten valtakunnan avainten haltija, nojaa lähinnä Jesajaan (ja minä panen Daavidin huoneen avaimen hänen olallensa; ja hän avaa, eikä kukaan sulje, ja hän sulkee, eikä kukaan avaa).

Tällainen näkemys on hyvin kaukana Uuden testamentin ydinsanomasta, jonka mukaan ihmisen tulee tyhjentää mielensä kaikesta tilapäisestä ja katoavaisesta (kadottaa elämänsä) ennen kuin hänen tietoisuutensa voi avautua ajallisen ylittävässä sisäisessä tilassa (syntyä uudelleen ylhäältä, kulkea ahtaan portin läpi).

Vertaukset kylväjistä, häävieraista, lasten kaltaisista, (sisäisen) rauhan tekijöistä ja rikkaista miehistä viittaavat kaikki niihin sisäisiin, universaaleihin edellytyksiin, joiden vallitessa muutos ”lihallisesta (tai psyykkisestä) henkiseen”, ajallisesta (katoavaisesta) ajattomaan (katoamattomaan) voi tapahtua. Itse muutos ei tietenkään tapahdu ihmisen omasta tahdosta (itsevanhurskautuksen kautta), vaan sen ehdollistumattoman Tahdon kautta, jonka tieltä oma ehdollistunut tahto on täysin luonnollisesti ja vapaaehtoisesti väistynyt (unohtanut itsensä).

Olisiko käynyt jopa niin, että Jeesus itse oli lyönyt ”pallon” niin kauas ajallisen ja katoavan tuolle puolen, etteivät jälkipolvet enää sitä riittävän helposti (aineellisuuden sumentamin silmin) löytäneet? Korvikkeeksi he kehittivät kiinteitä ajatusmuotoja (tunnustukset), joista jokainen voi tunteissaan tai ajatuksissaan ottaa kopin.

Olisi jo korkein aika esittää kysymys: kumpaa uskotaan enemmän, evankeliumien Jeesuksen sanomia, vai riitaisten kirkolliskokousten tekemiä päätelmiä?

***

Apostoli Paavalin sanomaa on tietoisesti ja typeryyttään vääristelty palvelemaan ”kaupankäyntiä sieluista” (maksavista osallistujista) tulkitsemalla häntä niin, että pelkkä kristillisten käsitteiden – etenkin Nasaretin Jeesuksen konkreettisen toiminnan – sananmukainen totena pitäminen (käsitteellinen usko tai uskottelu) riittäisi pelastuksen (ikuiseksi tulemisen) takeeksi.

Paavali joutui sovittamaan kirjeidensä sanoman vastaanottajien ymmärryskykyyn soveltuvaksi ja peitti usein syvimmät tarkoitukset ”lapsenmielisiltä” (vain hengellistä maitoa sietäviltä, hylikoilta ja psykikoilta) erikoisiin ilmauksiin, joita vain ”hengelliset (pneumatikoit)” osasivat tulkita oikein.

Apostoli toteaa Korinttolaiskirjeessään: ”Me puhumme viisautta täydellisten (teleiosten) seurassa, mutta emme tämän maailman viisautta emmekä tämän maailman valtiasten, jotka kukistuvat, vaan me puhumme salattua Jumalan viisautta (Vulgatassa, ”mysteerien viisautta”).”

Tässä ei tietenkään ole enää puhe pelkästä sanallisesta opastuksesta tai keskustelusta, vaan tajunnan vapautumisesta ajallisten kokemusten luomista ehdollistumista asioiden todellisen olemuksen suoraan ja välittömään tiedostamiseen – ylhäältä tulevaan viisauteen (josta Jaakob kirjoitti).

Samassa kirjeessä Paavali myös kirjoittaa, että Jumalaa todella rakastavan ihmisen henki voi tutkia Jumalan salaisuuksia – kunhan ihminen vain on ensin tullut tietoiseksi uinuvassa tilassa olevasta hengestään, joka on periaatteessa (in principio) samaa olemusta alkuperänsä kanssa (koska henki on olemukseltaan yhtä).

Sitä ennen apostolin raskaana (kivuliaana) tehtävänä oli Galatalaiskirjeen mukaan kannustaa ja patistaa ihmisiä siihen, että Kristus voisi jossakin vaiheessa saada heidän olemuksensa kautta itselleen muodon – ajan ja tilan rajoituksiin soveltuvan ilmauksen.

Roomalaiskirjeessään hän kehottaa pukemaan ylleen Kristuksen – mikä ei tietenkään voi tarkoittaa persoonallista (saati lihallista) Nasaretin Jeesusta, vaan sitä jumalallista tietoisuutta ja olemusta, jonka puhtaasta edustamisesta Nasaretin Jeesus jossakin elämänsä vaiheessa Kristus-nimityksensä ansaitsi.

***

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus edellytti seuraajiltaan pyrkimystä aivan samaan ”Poikuuteen”, jossa hän itse Isänsä suhteen oli: ”että he olisivat yhtä (meissä) niin kuin mekin.”

Mestari Eckhart tuo asian selvemmin esiin korostamalla sitä, että ihmisen on tarkoitus pyrkiä aivan samaan poikuuteen eli sisäiseen ja täydelliseen Kristus-tietoisuuteen (eikä mihinkään muuhun) kuin Nasaretin Jeesus, sillä hengessä ei voi ilmetä erillisyyttä (koska kaikki erillisyys – Jumalasta erillään olo – on periaatteessa ”perisynnillistä”).

Kirkollinen tulkinta on muodostunut sellaiseksi, että yksin historiallinen, persoonallinen Nasaretin Jeesus on Jumalan ainoa poika, jonka kautta kulkee ainoa mahdollinen tie pelastukseen. Käsitys on kaikkea muuta kuin universaali – jollaista piirrettä kaikilta jumalallisilta asioilta voitaisiin eettisesti ja moraalisesti edellyttää.

Konkreettinen, ajallinen sovitusteko nojaa pääosin juutalaisten paimentolaisheimojen ikivanhoihin näkemyksiin veriuhreista, joiden kautta pyrittiin välttämään omien vääryyksien seurauksia (projisoimaan syyllisyys itsensä ulkopuolelle) – käymään kauppaa jonkin jumalaksi mielletyn näkymättömän olemuksen kanssa.

Joillekin harvoille yksilöille konkreettinen uhrautuminen vakaumuksensa puolesta saattaa tietenkin olla sisäisesti asetettu kynnys tai koettelemus, joka voi johtaa tajunnan irrottautumiseen ajallisista sidoksistaan (consummatum est – se on täytetty). Tajunnan irrottautuminen fyysisestä olemuksesta ei sinänsä tee siitä parempaa tai huonompaa, vaan se säilyttää kuolemassa oman vakiintuneen luontonsa (ja päätynee sen edellyttämään olotilaan).

Mestari Eckhart kuvasi tällaiseen valmista, sisäisesti jo vapautunutta olemusta niin, että hän voi luopua elämästään yhtä helposti kuin kananmunasta: koska hän tietää kokemuksestaan olevansa joka hetki sisäisesti kuolemattomassa tilassa – elämässä itsessään.