Filosofi Nietzscheltä poimitaan usein muutama irrallinen lause ja etsitään niille sitten vastineita muiden tuotannosta. Tällaisia käsitteitä ovat muiden muassa: Jumala on kuollut, yli-ihminen, kauimmaisen rakkaus ja ikuinen paluu. Ajatukset eivät kuitenkaan ole ainutkertaisia, vaan ovat löydettävistä esim. Uudesta Testamentista, missä Jeesus suosittaa perinteisen kuolleen ja kuolettavan jumalakäsityksen sijaan elävää, sisältä ja ylhäältä syntyvää jumalallisuutta, jonka tulisi johtaa taivaallisen Isän täydellisyyteen. Sellainen olemus poikkeaa selvästi tavallisesta ihmisyydestä ja vastaa täysin Nietzschen käsitettä yli-ihmisyydestä.

Paavali ajaa samaa asiaa kehottamalla seuraajiaan pukemaan ylleen Kristuksen ja rakentamaan sillä tavoin itsestään Kristukselle muodon eli ilmauksen. Jeesus viittaa ikuiseen paluuseen, tai ainakin katkeamattomaan sisäiseen olemiseen, vakuuttamalla pysyvänsä seuraajiensa parissa maailman loppuun saakka (Matt. 28:2o). Lisäksi hän toteaa, että Isän käsky on iankaikkinen elämä (Joh. 12:50). Iankaikkinen elämä saattaa tietenkin sisältää sekä ajallisia ilmennysjaksoja että sellaisia lepokausia, joissa ei ole aikaa eikä mitään siihen nojaavaa.

Nietzsche kehotti pyrkimään lähimmäisen rakkauden sijasta tai sen jälkeen kauimmaisen rakkauteen. Vuorisaarna esittää saman asian toteamalla, että ihmisille luontainen rakkaus ei edusta rakkauden todellista olemusta, vaan sisältää yhä pyyteellisyyttä ja vastavuoroisuutta. Molemmat esittävät lähinnä sitä, että ihmisten tulisi etsiä pikemminkin rakkauden ikuista ja ehtymätöntä lähdettä kuin jotakin tilapäistä ilmennystä, joka voi hetkessä muuttua vastakohdakseen.

Yli-ihminen ei tietenkään tarkoita mitään ylimielistä, itserakasta öykkäriä, vaan ihmisen tavanomaiset tajunnalliset rajoitukset ylittänyttä yksilöä, jonka tietoisuudessa kaikki ajallisen kokemuksen luoma harhanomaisuus on selkiytynyt. Johanneksen evankeliumissa Jeesus nimitti sellaiseen vakiintunutta tilaa korkeimmillaan Isän kanssa yhtenä olemiseksi ja toivoi kaikkien todellisten seuraajien päätyvän lopulta aivan samaan tilaan kuin hänkin.

Nietzsche on todennäköisesti ymmärretty väärin siinä, että hän olisi tarkoittanut jokaisen persoonallisen olemuksen ikuista paluuta täysin entisen kaltaisena aikaisempaa vastaaviin olosuhteisiin. Filosofi toteaa lähinnä sen, että menneisyyden synnyttämä ”syiden summa” tuo yksilöllisen, kumulatiivisen sisäisen tajuntakeskuksen persoonallisen osatekijän hakemaan lisää kokemuksia ulkoisen elämän objektiivisista puitteista sulatettavaksi sisäiseen, ”korkeampaan minään”, jota voitaisiin kutsua myös sielulliseksi olemukseksi.

Tällaisen pitkäaikaisen prosessin ymmärtäminen on kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta usein vaikeata ja johtaa Nietzschen kohdalla helposti sellaiseen tulkintaan, että hän arvosti vain harvoja ylimyksiä tai jopa heistä koostuvaa rotua. Kehityksen mahdollisuudet piilevät kuitenkin jokaisen yksilön sisäisessä olemuksessa, mutta yksilölliset sisäiset prosessit ovat edeltäneen kehityshistorian pituuden johdosta hyvin eritasoisia. Joidenkin ihmisten sisäiseen lähtökohtaan sisältyy muita suurempi sulatettu kokemusvaranto, joka mahdollistaa ja velvoittaa heidät toimimaan edelläkävijöinä ja ”hapatuksen kaltaisina” toisten suhteen.

Kaikissa uskonnoissa voidaan havaita voimakasta, jopa fanaattista edelläkävijän arvostusta. Usein tämä arvostus kohdennetaan ainoastaan yhteen, ainutkertaiseen yli-inhimilliseen ilmaukseen, kuten kristinuskon Jeesukseen ja islamin Muhammediin. Esikuvien palvonta on johtanut ajatteluun, että nämä ovat tehneet kaiken tarpeellisen muiden ihmisten puolesta, jollaista käsitystä vastaan hyvin monet ovat asettuneet, koska esikuvien opetukset edellyttävät omakohtaistakin ponnistelua. Zarathustra kuvaa edelläkävijän auttavaa roolia seuraavasti: ”Minä olen kaidepuu virran rannalla, tarttukoon minuun ken tahtoo, mutta teidän kainalosauvoiksenne minä en ryhdy.”

Nietzschen Zarathustra ei, kuten ei Jeesuskaan, olemuksena edustanut mitään tavallista persoonallista olemusta, vaan sellaista, jonka tietoisuus ei enää ollut niin katkonainen ja tavattoman lyhytnäköinen kuin se ihmisillä yleensä on. Nasaretin Jeesus sanoi puhuvansa sitä, mitä oli kuullut jumalalliselta Isältään tai Isässään (koska oli yhtä olemusta). Zarathustra puhui jumalhuimuuksista, kaiken ajateltavissa olevan ylittävistä tietoisuuden tiloista, joista käsin polaarisen maailman suhteellinen luonne avautuu täydellisesti, ja jotka itsessään ovat ehdollistuneelle tajunnalle ”hullutusta” - kuten Paavali asian ilmaisi.

Nietzsche esitti hyvin karrikoidusti, että ainoa tosi kristitty kuoli ristillä - ja aivan liian nuorena. Filosofi oli oikeassa ainakin siinä mielessä, että Jeesuksen muutaman vuoden julkisesta toiminnasta on jäänyt perinnetietona vain satakunta sanontaa, joista joitakin kymmeniä voidaan nykytutkimuksen valossa pitää joka suhteessa autenttisina. Pitempi elämä olisi voinut tuottaa huomattavasti enemmän aineistoa, ehkä jopa itse kirjoitettua, jolloin väärennösten ja väärin tulkintojen mahdollisuudet olisivat vähentyneet.

On huomattava, että Nietzsche - Jeesuksen tapaan - kritisoi nimenomaan Vanhan Testamentin juutalaisuuden luomaa ihmismäistä (tai pahempaa) kuvaa Jumalasta, samoin kuin sen myöhäsyntyistä, veritettyä ja vesitettyä kristillistä ilmausta, joka on omiaan poistamaan ihmiseltä vastuun omasta sisäisestä kehityksestään. Filosofin mukaan kristinusko oli rikos ihmisyyttä vastaan juuri sen vuoksi, että se ei riittävästä kannusta yksilöä kasvamaan omaan mittaansa - mieluummin vielä sen ylitse.

***

Kun aletaan tarkastella Nietzschen filosofian vaikutuksia suomalaisiin kirjailijoihin, täytyy olla varsin varovainen siinä, ettei määritellä ketään edustajaa suoralta kädeltä Nietzschen jäljittelijäksi, saati yli-ihmisyyden samastajaksi omaan persoonaansa. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ilmeni tosin ylioppilaiden keskuudessa ns. muotinietzscheläisyyttä, jonka edustajia V. A. Koskenniemi v. 1947 luonnehti ”taskukoon yli-ihmisiksi”, jotka tunsivat esikuvansa ainoastaan nimeltä. Larin-Kyöstikin ivaa näitä runossaan: ”Hän lörpöttää ja uhmaa, on ylväs suurin entein, hän matkii tapaa tuhmaa yöurho-dekadentein.”

***

Monelle suurelle taiteilijalle erityisesti Zarathustra on auttanut vapautumaan vanhentuneista ajatusmalleista ja antanut kuvan ihmisyydestä nousuun kykenevänä, tarkoituksenmukaisena ja dynaamisena prosessina, jonka edistämiseksi kannattaa nähdä vaivaa niin oman itsensä kuin muidenkin hyväksi.

Useat Nietzschestä kiinnostuneet suomalaiset kirjailijat olivat tutustuneet myös ajatustavoiltaan varsin läheisiin suuntauksiin kuten tolstoilaisuuteen, teosofiaan tai buddhalaisuuteen. Joidenkin kohdalla onkin hieman vaikeata eritellä nietzscheläisyyden vaikutusta 1800-luvun loppupuolen suomalaiskansallisen uusromantiikan synnyttämästä ihmisyyden ihannekuvasta.

***

Muiden muassa J. L. Runeberg, J. W. Snellman, Elias Lönnroth, Sakari Topelius, Juhani Aho, J. H. Erkko, Kaarlo Kramsu ja Santeri Alkio loivat omilla tahoillaan ja tavoillaan perustaa niin ihanteellisuudelle yleensä kuin sankari-ihanteelle erityisesti. Nietzschen filosofiaan syvemmin tutustuneet toivat tähän suuntaukseen uudenlaista syvyyttä ja laajuutta.

***

Suomenruotsalaisten piirissä Nietzscheen tutustui perusteellisesti kirjailija, filosofian tohtori Arvid Mörne (1876 - 1946). Kiinnostus levisi sitten mm. Gunnar Castréniin, Sigurd Frosterukseen, Gustaf Strengelliin, Rolf Lagerborgiin ja yhteen tunnetuimmista runoilijoistamme, Edith Södergraniin (1892 - 1923).

***

Suomenkielisistä kirjailijoista Arvid Järnefelt (1861 - 1932) oli tutustunut Nietzscheen keväällä1897. Vaikutus - tosin äidin maidosta imettyyn tolstoilaisuuteen sekoittuneena - näkyy mm. hänen Puhtauden ihanteessaan ja Maria-legendassaan. Järnefelt kirjoitti myös avoimesti omasta sisäisestä, tietoisuutta avartaneesta kokemuksestaan v.1891.

Johannes Linnankoski (1869 - 1913) oli hänkin tutustunut sekä Tolstoihin että Nietzscheen, joten ei ole ihme, että hän tulkitsee joulun lapsen syntyvän omassa itsessään, eikä sitä ole muualta löytäminen (Uusimaan kirjoituksessa joulusta v. 1898). Vähässä katekismuksessaan hän esittää luottamusta omiin voimiinsa - ”pois varovaisuus, lentoon korkealle! Jos niin - pudotkoon!” Vuoden 1903 Ikuisessa taistelussa Linnankoski panee Kainin vihan suuntautumaan kaikkeen sellaiseen, joka ehkäisee elämistä ja tekee sen pieneksi, ”me tukehdumme elävältä tähän myyränkoloon - tulkoon tulta ja salamoita.”

Eino Leino (1872 - 1926) tutustui Nietzscheen jo lukioaikanaan kesällä 1893. Hän kuvaa kohdanneensa sen myötä kristillisyyttä uudemman siveysopin ja omaksuneensa sen heti. Seuraavana vuonna Leino jatkoi saamaansa impulssia Arvid Mörnelle, jolle hän myöhemmin kirjoitti: ”Usko elämään, totuuteen ja tunteeseen.”

Kirjallisuuden ulkopuolella taiteilija Akseli Gallen-Kallela oli yksi huomattavimmista nietzscheläisten näkemysten edustajista ja edistäjistä. Hänellä lienee ollut suuri vaikutus myös Leinon käsityksiin. Nuoruusvuosien jälkeen Leino palaa usein Nietzscheen, ja vaikka hän ei kaikissa tulkinnoissaan olisikaan yhtä mieltä, toimii filosofia hänelle monissa ratkaisevissa vaiheissa herättävänä katalyyttina. Sen vaikutusta voidaan löytää mm. Helkavirsistä. ”Runoilija”-runossaan vuodelta 1899 Leino kirjoittaa nietzscheläiseen sävyyn: ”On orjuus kauhea vieras, se ei tule yksinään, sen jäljissä käy petos, vilppi, selän köyryys ja kumarrus pään. Sen jäljissä käy rikos, rutsa ja tuijotus toiveeton, sen jäljissä käy tuhat turmaa – Herra Suomea suojelkoon.

Nietzsche varoittelee Zarathustrassaan (kuten raamattu leivisköiden väärinkäytöstä): ”Te pienenette yhä, te pienet ihmiset. Te murenette omaan mukavuuteenne: moniin pieniin hyveisiin, paljoon tekemättä jättämiseen, paljoon pieneen alistumiseen. Liian suojaava ja pehmeä on teidän mantunne. Suureksi kasvaakseen puu tahtoo kiertää kovat juurensa kovien kallioiden ympärille. Teidän tekemättä jättämisenne kutoo sekin kaiken ihmistulevaisuuden kudosta.”

Otto Mannisen (1872 - 1950) tuotannosta löytyy myös nietzscheläisiä vaikutteita. ”Rynnäkkö”-runossaan Manninen kirjoittaa: ”Muurit, joille viel’ ei päästy, tuolla. Tuimemmaksi taisto! Miehen valloittajavaisto vaatii, säästä ei, ei säästy.”

Larin-Kyösti (1873 - 1948) ammensi vaikutteita sekä Ibseniltä että Nietzscheltä, josta näyte ”Vuorivaeltaja”-runosta vuodelta 1904: ”Korkeelle, miss’ alkaa unten ukset, piilee aatteen aarteet, kaameat aivoitukset, sinne nousin hinnall’ elämäni.”

Volter Kilpi (1874 -1939) löysi Nietzschen v. 1896 ja luki yhteen menoon kaiken, mitä sai käsiinsä. Jo seuraavana vuonna hän kirjoitti (kielikiistaan viitaten): ”Älkää taistelko alhaisen nakertavalla katkeruudella, vaan taistelkaa sankarin heleällä, luottavalla voiton tiedolla.”

Kilven dynaaminen käsitys yksilöllisyydestä pohjautui Nietzscheen. Kilpi oivalsi selkeästi sekä ruotsinkielisten umpioitumisen että suomenkielisten itsetunnon puutteen. Samalla hän näki myös elävän kansallistunteen potentiaalisen voiman. Vaikka kirjailija ihaili aristokratiaa sen puhtaimmassa, henkisimmässä muodossa, hän ei samalla halveksinut tavallista kansaa ja tulee siinä suhteessa lähelle Leinon näkemyksiä.

Kilpi ei näe todellista ristiriitaa realismin ja idealismin välillä, koska ne voidaan kasvattaa yhteen ”oman sydämen puhtaimmassa reaalisuudessa.” Syksyllä 1902 ilmestyi Volter Kilveltä teoksessa Ihmisestä ja elämästä ensimmäinen suomenkielinen Nietzschen apologia (puolustus). Professori Gabriel Rein (1869 - 1947) asettui tietenkin selkeänä moralistina vastustamaan Kilven esittämiä eettisiä näkemyksiä.

Joel Lehtonen (1881 - 1934) tutustui hänkin Nietzscheen jo kouluaikoinaan. Hän oli myöhemmin tekemisissä myös Volter Kilven kanssa, mikä saattoi lujittaa hänen näkemyksiään. Helsingin sanomain toimittajana Lehtonen kohtasi myös Aarni Koudan ja Leinon. Lehtosen esikoisrunoelmassa ”Perm” kuvastuu hänen omaksumansa ajatus mahdollisuudesta tavanomaisen ihmisyyden ylittämiseen aina orjuuden tilasta lähtien: ”Ken on orja ihmisille, hän on orja itsellensä. Ken on orja itsellensä, hän on kohtalonsa orja. Vaan ken on jylhän Jumalan orja, hän on herra ihmisien ynnä itsensä ylinnä.”

L. Onerva (1882 - 1972) tuli kosketuksiin Nietzschen filosofian kanssa v. 1903 Helsingin yliopiston hämäläisen tiedekunnan puitteissa. Seuraavana vuonna Onervalta ilmestyi monilta osin nietzscheläinen esikoiskokoelma ”Sekasointuja”. Seuraavana vuonna hän liittyi Leinon, Lehtosen ja Koudan muodostamaan Päivän piiriin.

Runo vuodelta 1908 kuvaa Onervan suuntautumista: ”Etsin, etsin suurta tulta kautta kirjavan elämän. Näin mä monta valkeaista, liekkiä lepattavaista ihmissielujen sysissä. Hetken hehkuja olivat, ajan aarnivalkeoita, niin kuin itse ihminenkin, punahiilien himoa tunti ennen tummumista. Etsin, etsin suurta tulta. Itsekö elämä oisit tuli suuri tummumaton, valkea iän-ikuinen? 

Vuoden 1933 ”uskontunnustus” valottaa kirjailijan tulkintaa ihmisyyden ylösrakentumisesta: ”Minä uskon ihmissuvun helvetilliseen pahuuteen ja taivaalliseen hyvyyteen ja sen iankaikkiseen ylösnousemukseen. Minä uskon ihmisen poikaan ja tyttäreen, uuteen polveen, uuteen aikaan, siihen, mitä ei vielä ole, ja siihen, mitä ei kenties koskaan tule: yksilöiden itsevapautuksen vapahdustyöhön ...”

Aarni Kouta (1884 -1924) lienee jo lukiolaisena saanut nietzscheläisiä vaikutteita Volter Kilven kautta. Hän kirjoitti kotiinsa, ettei ollut itse ostanut muuta kuin Platonin ja Nietzschen kirjoja. Ystävysten erityisenä tutkimuskohteena oli ”Also sprach Zarathustra”, jota Kouta alkoi suomennella jo koululaisena. Kirja julkaistiin v. 1907. Seuraavana vuonna ilmestyi ”Antikristus”, sitä seuraavana valikoima Nietzschen runoja.

”Tulijoutsenessa”, Koudan esikoiskokoelmassa vuodelta 1905, näkyy selkeitä viitteitä Nietzschen ajatteluun: ”Niin myös ihminen herää, rakkaus kun hänet lyö. Katoo heikot hämyhaaveet, päivän tieltä väistyy yö. Syvyytensä hänkin näyttää, vihansa ja voimansa, särkee kuvat vieraan taivaan, elää omaa autuutta.”

Koudan ”Jäiset temppelit” ilmestyi v. 1911. Siinä hän kirjoittaa muun muassa: ”Raukee rajat ihmisyyden, aukee avaruudet, kaukana heläjävi hengen laulut uudet. Sulaa sydän ihmisen ja suurempaansa yhtyy, maailmoiden mestari työhönsä ryhtyy.”

***

Oululainen opettaja ja kirjallisuustieteilijä Esko Ervasti (1921 - 77) tulkitsee edellistä tekstiä niin, että kirjailija puhuu siinä kuoleman jälkeisistä, harmonisista ja kärsimyksettömistä olotiloista, jollaisille Nietzsche ei antanut paljonkaan arvoa, vaan nimitti niitä harhanomaisiksi takamaiksi.

Tutkija katsoi, ettei filosofi edes tiennyt mitään ruumiista erillisestä elämästä, vaan käsitteli ainoastaan fyysisissä puitteissa koettavaa elämää. Tämä on mitä todennäköisimmin virheellinen tulkinta. Nietzsche korosti - samoin kuin kristillinen ydinsanoma - elämän aikaisen kehityksen (parannusten ja kääntymysten) tärkeyttä. Näin siitä yksinkertaisesta syystä, että tietoisuuden muutosten on tapahduttava niissä puitteissa, joissa kaikkien ihmisyyteen liittyvien olemuspuolten (fyysisestä henkiseen saakka) yhdentyminen on mahdollista: toisin sanoen tässä elämässä.

Tuomaan evankeliumissa todetaan, että ihmisen täytyy etsiä ja myös löytää todellinen elävä elämä (eli ajallisesta riippumaton tietoisuus) elämänsä aikana. Kuoleman jälkeen sen löytäminen olisi mahdotonta. koska kuolemaa seuraavat psyykkiset, itsekohtaiset tilat eivät enää tuo mitään uutta, vaan nojaavat edeltäneeseen elämään - ollen siten lähinnä menneen sisäisiä sulatustiloja.

Filosofi Nietzsche kuvasi ihmisyyden kokonaiskehitystä kolmena vaiheena: kamelina, leijonana ja lapsena. Näistä lapseksi tuleminen tarkoittaa tietenkin aivan samaa kuin kristillinen lasten kaltaisuus: sisäistä muutosta ja irrottautumista ehdollisen, ajallisen ja rajallisen kahleista. Vasta silloin kuolema on tajuisessa mielessä voitettu, eikä ruumiillisuus tai ruumiittomuus enää muuta, saati katkaise, yksilön tietoista olemusta ja olemista. On syytä kysyä, mitä mieltä olisi ankarassa ponnistelussa yli-ihmisyyttä tai Kristusta kohden, jos se parhaimmillaankin kestäisi vain muutaman vuosikymmenen? Eikö olisi paljon helpompaa osallistua epikurolaisten tapaan syöminkeihin ja juominkeihin tai nykyajan kaljakelluntoihin ja kirkkotorkkuihin!

***

Usein näyttää siltä, että Nietzschen - samoin kuin kristillisyyden syvimpien virtausten -ymmärtäminen kirkon ja teologian tai jopa nykyajan materialistisen filosofian pohjalta tuottaa lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Käsittäminen lienee hieman helpompaa niille, jotka ovat vakavasti paneutuneet itämaisiin näkemyksiin ihmisen monitasoisista olemuspuolista, niiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja mahdollisesta yhdentymisestä Johanneksen evankeliumin kuvaamaan ”yhdeksi olemiseen ja olemukseen.”

***

Tiedetään, että lisäksi Kyösti Wilkuna (1879 - 1922), J. Valmari (1883 - 1939) ja V. A. Koskenniemi (1885 - 1962) olivat tutustuneet Nietzschen ajatuksiin, joskaan eivät aivan kaikissa suhteissa yhtyneet niihin.

Myöhemmistä kirjailijoista mm. Uuno Kailas (1901 - 1933) ammensi vaikutteita Nietzscheltä. Hänen tunnetussa ”Suomalaisessa rukouksessa” (kokoelmasta ”Uni ja kuolema” v. 1931) todetaan: ”Sulta on kaikki suuruus, henki sun hengestäs”.

Nietzsche kirjoittaa: ” Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta.”

Matteuksen evankeliumissa todetaan: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa (Kristusta, yli-ihmisyyttä), niin myös kaikki tämä teille annetaan.”

***

Lisätietoja:

Esko Ervasti: Suomalainen kirjallisuus ja Nietzsche. Turku 1960.