avtps2.jpg

kuva: Syntiinlankeemus Isonkyrön Vanhan kirkon seinämaalauksissa vuodelta 1560

***

Tässä ei ole tarkoituksena paneutua saunakulttuuriin, nudismiin eikä edes aurinkorantojen niukaan vaatekertaan, vaan käsitteen symboliseen merkitykseen ihmisen sisäisen tilan ”mittarina.”

***

Raamatussa törmätään alastomuus-käsitteeseen jo ensimmäisessä Mooseksen kirjassa. Siinä Herra huutelee Adamia, joka on havainnut itsensä alastomaksi ja piiloutunut.

Mies-parka syyttää asiasta tietenkin vaimoaan, joka vuorostaan vierittää syyn käärmeelle – ja näin on syyllisyyden ulkoistamin (defenssi) saanut alkunsa, mikäli otamme tämän symbolisen kertomuksen todesta.

Periaatteessa kertomus kuvannee koko ihmiskunnan tajunnassa joskus tapahtunutta muutosta (ns. syntiin lankeemusta), jossa ihmiset ovat alkaneet hahmottaa elämää ja itseään rinnastamalla ja samastamalla ulkoisiin kohteisiin ja ilmiöihin. He eivät enää tiedostaneet asioita sellaisina kuin ne ovat tässä ja nyt, ajattomuudessa, vaan luokittelivat ne ”hyvän ja pahan akselille” niiden ajassa ja tilassa synnyttämien mielikuvien nojalla.

Tällainen hahmottaminen johtaa syyllisyyden ja häpeän tunteiden muodostumiseen silloin, kun jokin toimi tai ajatus on ennalta luokiteltu kuuluvaksi akselin kielteiselle puoliskolle.

Yhteisöelämässä syntyneet lait ja säännökset ovat laajentaneet syyllisyyden tuntemusten kenttää rakentamalla ns. sosiaalista omaatuntoa, jonka tarkoitus on helpottaa yhteiselämää yhtenäistämällä ihmisten käyttäytymistä.

Ulkopuolelta annettujen lakien ja määräysten ongelmana on se, että ihmisyyteen kuuluu luonnollisena piirteenä eräänlainen kapinallisuus, jonka tarkoituksena on pitää hänet etsimässä elämälleen yhä uusia virikkeitä.

Todellisen omantunnon on synnyttävä ihmisessä itsessään, jolloin mitään ulkoisia sanktioita ei enää tarvittaisi. Vanha kiinalainen sanonta toteaa, että mitä enemmän on lakeja, sitä enemmän on myös rikollisia.

On myös niin, ettei ulkoisten lakien kuuliainen noudattaminen välttämättä kerro yksilön todellisesta luonteesta – taivaskelpoisuudesta puhumattakaan – koska ihmiset ovat aikojen saatossa oppineet hyvin taitaviksi peittämään (jopa itseltään) todelliset motiivinsa uloimpaan persoonaansa eli naamioonsa.

***

Job kuvaa alastomuutta hieman toiselta kannalta: ”Alastonna minä tulin äidin kohdusta, ja alastonna minä sinne palaan. Herra antoi, ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi.”

Lausuman tarkoitus on todeta, että ihminen ei syntyessään tuo mukanaan mitään ulkonaista, eikä hän sellaista voi kuollessaankaan viedä mukanaan. Kaikki elämän aikainen on vain lainaa Herralta.

Tuomaan evankeliumissa on sanonta (no 42): ”Vaeltakaa, älkää pysähtykö!” Sen oikeampi käännös olisi kuitenkin: ”Tulkaa ohikulkijoiksi!” Kehotus liittyy Jobiin (ainakin sen jatkeeksi) siinä, että ihmisen ei tulisi samastaa ja sitoa mieltänsä mihinkään sellaiseen, jota hän ei voi ottaa mukaansa fyysisen elämän päättyessä.

***

Tuomaan evankeliumissa (no 37) valotetaan alastomuutta myös sen ”positiiviselta puolelta:”

”Kun riisuudutte tuntematta häpeää, otatte pois vaatteenne ja tallotte ne pienten lasten tavoin jalkojenne alle, silloin te saatte nähdä Elävän Isän Pojan ettekä enää pelkää.”

Sanonta tulkitaan helposti liittyväksi pelkästään seksuaalisuuteen, josta pidättymistä (selibaattia) on pidetty jonkinlaisena ”vanhurskauden esiasteena.” Lausuma tulisi tulkita paljon laajemmin ja syvemmin, niin että se tarkoittaa täydellistä himottomuutta – vapautuneisuutta kaikista luonnollisen ihmisen mielihaluista eli ”synnin orjuudesta.”

Vaatetuksella ei tässä tarkoiteta ainoastaan fyysisen kehon verhoamista, vaan koko psykofyysistä olemusta – persoonallisuutta – jossa ei saisi ilmetä minkäänlaisia (tietoisia tai alitajuisia) häpeän tai pelon aiheita ja aihioita. Vasta silloin on henkisen olemuksen mahdollista tulla tietoisuuden keskukseksi.

***

Mestari Eckhart puhuu alastomuudesta (myös Jumalan alastomuudesta) esim. saarnassa 42: ”Jumalassa ei ole välittäviä tekijöitä, eikä Hän siedä mitään väliintuloa. Mikäli sielu olisi kokonaan riisunut itsensä täysin alastomaksi kaikista välittävistä tekijöistä, silloin Jumala ilmestyisi verhoamattomana ja alastomana sen eteen ja antaisi sille Itsensä kokonaan.”

Eckhart kohottaa ”alastomuusvaatimuksen” sielun tasolle, jonne se varmaan kuuluukin silloin, kun kosketellaan ihmisyyden korkeimpia tavoitteita. Sielulla tarkoitetaan jotakin paljon sisäisempää ja todempaa olemusta kuin mielellä, joka huojuu ”maailman tuulissa”. Mieli on kuitenkin väline, jonka kautta sielullinen olemus voi saada rakennusaineksia.

”Vanhan (urheilu)kansan” kyseenalainen viisaus väittää, että terveessä ruumiissa majailee myös terve sielu! Asia lienee kuitenkin päinvastainen – tai niin, että terve ja puhdas mieli kelpaa rakentamaan tervettä sielua: kunnes ne molemmat ovat tyhjiä ja alastomia kaikesta turhasta ja tilapäisestä.

Eräässä joulusaarnassaan (no 1) Eckhart puhuu ”katoavuuksista riisuutumisen tärkeydestä ylhäältä syntymisen edellytyksenä”: ”Sillä kaikki tämä sanottu kos­kee ymmärrettävästi jo­kaista hy­vää ja täy­dellistynyttä ihmistä, joka on kulkenut ja edelleen kul­kee Jumalan teitä. Se ei tieten­kään koske luon­nollista, kuri­tonta ihmistä, koska hän on vielä kau­kana ja täysin tietämätön tästä synty­mästä.”

***

Alastomuudesta puhuttaneen henkisessä mielessä ennen muuta sen näkemyksen johdosta, että ihmisolemus ei voi peittää todellisia ominaisuuksiaan muuta kuin fyysisen elämänsä ajan – ei tosin aina siinäkään. Fyysinen elämä on eräänlaista ”armon aikaa” siinä mielessä, että se suo sisäiselle olemukselle mahdollisuuden kehittyä ikään kuin salassa (muilta piilossa) ja jonkinasteisen vapaaehtoisuuden pohjalta.

Tärkeintä olisi, että sisäinen olemus paljastuu ihmiselle itselleen niin, että hän voi korjata siihen syntyneet vinoumat ja puutteet. Toiset ihmiset toki ”auttavat mielellään” puutteiden esiin tuomisessa, mutta he eivät yleensä (onneksi) voi nähdä niitä niin selvästi, että voisivat halvaannuttaa koko kasvuprosessin ”liian väkevillä lannoitteillaan”.

***

Henkisten näkemysten taaimmaisella taustalla on käsitys siitä, että fyysisen kuoleman jälkeen ihmisen sisäinen olemus paljastuu täysin avoimesti ja johtanee hänen tajuntansa ”kaltaiseensa tilaan.” Mitä enemmän hän on sidoksissa fyysisen elämän mahdollistamiin asioihin, sitä alemmalta tasolta hän joutuu aloittamaan ”sisäisen matkansa tai kokemustensa sisäistämisen.”

Ihmisen tulisi näin ollen olla tyhjä ja alaston kaikesta katoavaisesta – mieluiten vielä paljon ennen persoonallisen elämänsä ”lopun aikoja”.

Säilyneistä evankeliumeista tällaisen edellytyksen tuo ehkä selkeimmin esiin Filippuksen evankeliumi, jonka mukaan (65) ”meidän tulee saavuttaa ylösnousemus ollessamme maailmassa, jotta pääsisimme lepoon riisuttuamme lihallisen ruumiimme emmekä joutuisi vaeltamaan välipaikassa.” Evankeliumi (90) jatkaa: ”Ne, jotka sanovat kuolevansa ensin ja sitten nousevansa ylös, ovat väärässä. Elleivät he koe ylösnousemusta eläessään, he eivät saa mitään kuoltuaan.”

Johanneksen evankeliumi (3:3) ilmaisee saman ehdon lähes yhtä selvästi: ”Joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.” Tämän ehdon täyttäminen tulkitaan usein siten, että mikä tahansa tilapäinenkin sisäinen kokemus kelpaa sen merkiksi ja sinetiksi. Kokemuksia ei tietenkään ole syytä vähätellä, mutta ei liioin luokitella lopullisiksi, mikäli ne eivät muuta täydellisesti kokijansa tietoisuuden tasoa ja laatua.