kirkonaarteet.jpg

Evankelis–luterilaisen kirkon näkemysten mukaan armonvälineet, eli sana ja sakramentit, ovat ihmisen pelastuksen kannalta välttämättömiä, koska Pyhä Henki suorittaa työnsä seurakunnassa niiden ­ – sanan, kasteen ja ehtoollisen välityksellä.

Kirkko on tulkinnut pelastuksen kollektiiviseksi tapahtumaksi, jossa tarvitaan kirkon tarjoamia välittäviä tekijöitä (pappeja ja sakramentteja).

Tällainen näkemys ei kuitenkaan ole kovin evankelinen, evankeliumien mukainen. Evankeliumit puhuvat täysin yksilöllisestä pelastuksen polusta, kaidasta tiestä. Tie päättyy ahtaaseen porttiin, jonka läpi ei mikään maallisuuteen (ns. syntisyyteen) suuntautuva voi kulkea.

Mitkään ajassa lausutut sanat tai aineelliset sakramentit eivät anna kulkulupaa ajattomaan, ellei ihminen ole päästänyt sisäisesti irti kaikesta tilapäisestä – tullut ”köyhäksi hengessä.” Ulkonainen köyhyys sinänsä ei tietenkään autuuta ketään (katkeroittaa sitäkin useampia).

 

Kirkko näkee, että kaikki jumalalliset (ikuiset, täydelliset ja pysyvät) lait muuttuivat ensimmäisen helluntain myötä ja perustuvat sen jälkeen ainoastaan armonvälineiden varaan. Välineet tuovat ihmiset Kristuksen yhteyteen ja pelastavat heidät synnin, kuoleman ja kadotuksen vallasta.

 

Ensimmäinen helluntai kuvataan päiväksi, jona ylös noussut Jeesus vuodatti Pyhän Hengen ainakin joihinkin opetuslapsiin (niihin, jotka kykenivät ottamaan sen vastaan). Tämä on ainoa kohta, jossa Jeesuksen voidaan tulkita suorittaneen eräänlaisen kasteen, joka tosin oli luonteeltaan täysin henkinen.

***

Lähes kaikkien henkisten perinteiden mukaan todellisen henkisen persoonan on jossakin määrin mahdollista avata opetuslapsensa tietoisuutta, mikäli tämä on sellaiseen sisäisesti valmis. Henkisissä asioissa vallitsee sekä ”hapatuksen kaltaisuus” (korkeampi virike auttaa alempaa nousemisessa) että ”uhrauksen” periaate (mestari väistyy oppilaansa tieltä luovuttaen häneen sen osan olemuksestaan, jota hän itse ei enää tarvitse, koska on kohonnut ylemmäksi).

Johanneksen evankeliumi jatkaa luvaten Hengen vastaanottaneille oikeuden toisten ihmisten syntien vapauttamiseen tai pidättämiseen – mikä on todennäköisesti myöhempien seurakuntien piirissä syntynyt lisäys (palvelee ennen muuta papiston valtaa).

***

Ehtoollisen (eukaristin) tulkinnasta on kiistelty koko kristillisen ajan, huolimatta siitä, että Jeesus itse kehotti viettämään sitä hänen – ja tietenkin kaikkeen häneen liittyvän – muistoksi. Ehtoollisen tulisi kohottaa ihmisen sydämen (ymmärryksen) muistamaan, että myös hänen on Jeesuksen itsensä ja apostoli Paavalin mukaan mahdollista ”pukea ylleen Kristus”, mikäli hän vain kykenee riisumaan yltään kaikki tätä estävät tekijät (vanhan Adamin, inhimilliset ehdollistumansa).

 

Evankelis-luterilainen kirkko väittää, että armonvälineen luonne on myös ripillä ja pappisviralla, jotka Kristus asetti armon ja pelastuksen jakamisen välineiksi.

Nasaretin Jeesus Kristus ei ole puhunut mitään ripistä saati konfirmaatiosta, jotka on kehitelty seurakuntalaisten sitomiseksi jäsenyyteen. Jeesus arvosteli monessa yhteydessä aikansa juutalaisia pappismiehiä kuolleen sanan ja kaavamaisen uskonelämän edustajina.

Jeesus kaipasi ”näkeviä paimenia”, jotka tietäisivät välittömästi, mihin johtaa ”lampaitaan.” Näitä suoraan näkeviä oppaita ei synny teologiaa opiskelemalla eikä edes pappisvihkimyksen kautta, vaan ”syntymällä ylhäältä”, mikä tietenkin tarkoittaa koko tietoisuuden keskuksen siirtymistä ajallisesta ajattomaan, muuttuvaisesta ja erehtyväisestä muuttumattomaan ja erehtymättömään.

Luther säätiön luterilainen.net väittää, että vaikka muissa uskonnoissa esim. vedellä ja kulttiaterioilla olisi samankaltaisia piirteitä kun kristillisellä kasteella ja ehtoollisella yhteistä universaalia ideaa niiden takaa ei löydy. Kristilliset sakramentit ovat sui generis (täysin omaa laatuaan), joille ei löydy vertailukohdetta, koska vain ne ovat Jumalan Pojan asettamia.

 

Edellinen väite ilmentää hyvin luterilaista omahyväisyyttä, joka nojaa Matteuksen (28:19) ja Markuksen (16:16) evankeliumien loppuihin sijoitettuihin ns. lähetys- ja kastekäskyihin, joita nykyinen raamatuntutkimus pitää varsin yleisesti myöhäisempinä (seurakunnallisina) lisäyksinä.

Vanhurskauttamisopin ”lihallistaminen” (perustaminen konkreettiseen tapahtumaan) nojaa suurelta osin Paavalin Heprealaiskirjeeseen, joka on jo hyvin pitkään tiedetty Paavalin jälkeen tietoisesti laadituksi väärennökseksi.

***

Periaatteessa koko elämä on lahjaksi saatu armon väline, jota tosin käytetään usein varsin huolettomasti. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit kehottavat tosin olemaan murehtimatta ”maallisia.” Ne eivät kuitenkaan missään kohdin kehota olemaan kiinnittämättä huomiota omiin sisäisiin asioihin, vaan neuvovat sulkeutumaan kammioonsa ja pyrkimään siellä välittömään yhteyteen henkisen alkuperänsä, Jumalan kanssa.

Johanneksen evankeliumin (17:21) mukaan Jeesus itse toivoi kaikkien muidenkin (jotka siihen kykenivät) pääsevän samaan sisäiseen yhteyteen ja ykeyteen Isän kanssa kuin millaisessa hän eli, oli ja on. Jeesus ei puhunut tarpeesta saada jokin ulkopuolinen taho välittäjäksi ihmisen ja Kristuksen väliin – ihmisen osalta riittää, että hän kadottaa esteenä toimivat sidostumansa (ns. elämänsä) – lopun voikin sitten jättää ”Jumalan murheeksi.”

***

Parhain ja aidoin ”evankelinen (evankeliumien mukainen) armonväline” löytyy lähes yhtäläisessä muodossa kaikista synoptisista evankeliumeista (Matt. 16:24, Mark. 9:34, Luuk. 9:29):

”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.”