Johanneksen evankeliumin 20. luvussa kerrotaan siitä, kun Jeesus ilmestyi toista kertaa kuolemansa jälkeen - sillä kertaa kaikille opetuslapsilleen:

 21. Niin Jeesus sanoi heille jälleen: ”Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.”

Jae sisältää niin sanotun lähetyskäskyn, jonka autenttisuuden suhteen on esitetty hyvin suuria varauksia. Lienee ilmeistä, että käsky onkin lisätty evankeliumeihin myöhemmin oikeuttamaan ja motivoimaan seurakuntien laajennustoimia.

22. Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ”Ottakaa Pyhä Henki!”

Teksti kuvaa Pyhän Hengen vuodatuksen täysin yllättävänä, valmistelemattomana ja hyvin konkreettisena tapahtumana. Ehkä liiankin ”lihallisesti”, että se voitaisiin hyväksyä varauksetta alkuperäiseen tekstiin kuuluvaksi henkiseksi tapahtumaksi. Todelliset henkiset muutokset eivät liene koskaan eikä missään olleet tällaisia massatapahtumia, vaan yksilöllisiä ja todella harvinaisia sisäisiä muutoksia.

Johanneksen itsensä rakentama teologia on luonteeltaan yleensä hyvin periaatteellista ja sisäistä, eikä siihen tämän kaltainen, magiaa muistuttava kuvaus kovin hyvin istu.

Pyhän Hengen vuodatusta, inhimillisen ja jumalallisen yhdistävää tapahtumaa, ei missään perinteessä kuvata suoritettavaksi näin aistillisin toimin. Haavoja ja pieniä kolhuja on kyllä aina ja kaikkialla parannettu puhaltamalla (siirtämällä vitaalienergiaa), mutta koko inhimillisen mielen ja olemuksen lopullinen parantaminen ja muuntaminen psyykkisestä henkiseksi vaativat kyllä hyvin paljon enemmän.

23. ”Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.”

Edellinen jae on antanut perusteita siihen, että kirkolliset toimijat ovat apostolisen seuraannon nojalla anastaneet raamatulliset oikeudet käyttää valtaa toisten ihmisten elämän ja jopa kuolemankin suhteen.

Teksti toimii perustana ns. synninpäästöoikeudelle, missä joku inhimillinen auktoriteetti, alun perin piispa, saa oikeuden vapauttaa toisia ihmisiä heidän suorittamiensa syntien seurauksista.

On ymmärrettävää, että ihminen voi (ja hänen tuleekin) antaa anteeksi omalle kohdalleen osuneet vääryydet, mutta toisten ihmisten virheiden yleinen poispyyhkiminen lienee tahallinen tulkintavirhe tai tekstiväärennös.

Ihminen laajentaa kovin mielellään omaa valtapiiriään, joten synninpäästöoikeuden suhteen lienee enemmän kuin todennäköistä, että teksti on kirjoitettu ja lisätty kokoelmaan vasta seurakuntien vakiintumisen yhteydessä, korostamaan niiden jäsenyyden pelastuksellista välttämättömyyttä ja erityisesti johtajien auktoriteettia.