ikuista.jpg

Jeesus vakuuttaa Johanneksen evankeliumin mukaan: ”Ja minä tiedän, että Hänen käskynsä on iankaikkinen elämä.” Miksi me kuitenkin puhumme kuolemasta? Tiedämmekö edes, mitä kuolema on, ja mikä kuolee - jos on kuollakseen? Tiedämmekö sitäkään, mitä ikuinen tarkoittaa, vai kuvittelemmeko sen merkitsevän vain katkeamatonta ajallisuutta?

***

Johanneksen evankeliumin julistus viittaisi siihen, että ainakin jumalallisella tasolla kaikki on pysyvää. Jos ihminenkin on lähtöisin tästä perustasta, sisältyy häneen jotakin ikuista. Tätä ydinolemusta kutsutaan usein hengeksi, joka lienee yhtä kuolematon ja ajaton kuin alkuperänsä. Se saattaa olla ainoa ihmiseen liittyvä olemus, joka voi tutkia ”Jumalan syvyydetkin”, koska henki on luonteeltaan jakamatonta ykseyttä (Isä ja minä olemme yhtä).

Henkinen olemus on ihmiseksi tulon perusta, mutta se ei suoranaisesti osallistune ajallisen elämän ilmiöihin. Ajallisten toimien perustana toimii hengen erillistynyt heijastuma, niin sanottu elävä sielu, jota ilman kaikki muodollinen elämä olisi todennäköisesti sekä mieletöntä että mahdotonta.

***

Voitaisiinko ajatella, että varsinainen ”jumalallinen kylvö” on ajallisuuden alussa suoritettu juuri sielulliseen olemukseen? Sielu sisältäisi näin ollen kaikki ilmennykseen tarvittavat mahdollisuudet ja voimat, mutta aivan sellaisenaan se ei ilmenisi muodon, ajan ja tilan puitteissa.

Sielu lienee periaatteessa ikuinen ainakin yhden valtavan ilmennyskauden puitteissa - ainakin niin sanotusta alkuräjähdyksestä auringon loppuun palamiseen. Se on luonteeltaan ”kahden maan kansalainen”, jonka ydinolemus on täysin puhdasta henkeä, mutta alemmat olemukset yhteydessä aikaan ja tilaan persoonallisen ilmennyksen kautta, jota hyvin yleisesti kutsutaan ihmiseksi.

Sielu saattaisi olla persoonallista ihmistä paljon todellisempi ihminen, jonka on tarkoitus välittää jumalallisia periaatteita aineellisen elämän puitteisiin saakka. Se toimisi elävänä ja muutoksen alaisena keskuksena (”taivaallisena aarrekammiona”), johon persoonallisen elämänkokemuksen sisin olemus koostuu ”elämän lyhteeksi”.

***

Persoonallinen ihminen voitaisiin periaatteessa samastaa mieleen, joka toimii ajassa ja tilassa erillisen geneettisen perimän muokkaaman kehon sekä sielun voimien ja siitä juontuneen soveliaan ominaisuusyhdistelmän määrittämissä puitteissa.

Persoonallinen olemus ei siten ole syntyessään mikään ”tyhjä taulu”, vaan äärettömän monen sisäisen ja ulkoisen tekijän yhdistelmä, jolla on oma tarkoituksensa nimenomaan sielullisen olemuksen eli yksilöllisen ihmisyyden evoluution suhteen.

Persoonallisuus heijastaa ja käyttää todennäköisesti ainoastaan pientä osaa sielulliseen olemukseen kumuloituneista syy-yhteyksistä ja mahdollisuuksista. Persoonan tarkoituksena on hioa lähinnä sellaista, joka sielun kannalta on uutta tai jäänyt jossakin vaiheessa puolitiehen.

***

Kuoleman käsite liitetään useimmiten persoonallisuuden katoamiseen aistien ulottumattomiin kehon kuoleman yhteydessä. Kehon kuolema koskettaa kuitenkin selvimmin persoonallisuuden aineellista ilmentämismuotoa, ei välttämättä sen tajunnallista olemusta - mieltä.

Kuolema - tai tilapäisluonteisten energiasidosten purkautuminen - koskettaa oletettavasti (ja lähes kaikkien perinteiden mukaan) ainoastaan persoonallisen ihmisen karkeinta, kertakäyttöistä välinettä. Fyysinen keho - toisin kuin tajuinen ihminen itse - on (kuten yleisesti todetaan) ”maasta tullut ja maaksi tulee”.

***

Jotkin hengelliset piirit (spiritualistit) ajattelevat, että persoonallinen olemus jatkaa kehitystään rajattomasti aineettomilla tai ”hienoaineisilla” tasoilla. Näkemys saattaa yksilöiden fyysisten elämien valtavan suuren erilaisuuden hieman erikoiseen valoon. Miksi jumaluus sitten lähettelee ihmisiä elämään kovin eriarvoisin alkuedellytyksin ja antaa heille kovin eripituiset ajalliset mahdollisuudet?

***

Ihmisiä on aina kiinnostanut lähinnä oman persoonallisen olemuksen kuoleman jälkeinen kohtalo. Ihmiset eivät osaa tai halua ajatella, että heidän olemukseensa kuuluisi persoonallisuutta paljon perustavanlaatuisempia olemuksia ja mahdollisuuksia. Suuri osa ihmisen itseksi tuntemasta persoonallisuudesta nojaa aistimuksiin, tunteisiin ja ajatuksiin, jotka ovat syntyneet ja ehdollistuneet tajunnan kohdatessa ulkoisia ja sisäisiä ärsykkeitä.

Persoonallinen ihminen luo kokemistaan aistimuksista ja ärsykkeistä mielikuvia, jotka sekoittuvat myöhempiin kokemuksiin, aiheuttaen ehdollistumia. Kuoleman jälkeen nämä ajatusmuodot jäänevät sellaisinaan tajuntaan, mutta fyysisen kehon tuottamat aistimukset katoavat. Keholliseen elämään liittyvät voivat jonkin aikaa säilyä, vaikka niiden tyydyttämiseen ei enää olisi mielikuvia kummempaa välinettä.

Persoonan kannalta kuoleman takainen elämä rakentunee suurelta osin maallisen elämän aikana syntyneiden mielikuvien varaan. Tilan tarkoituksena lienee elämänkokemusten sulattaminen osaksi sielullisten ominaisuuksien varantoa.

Välittömästi kuoleman jälkeen tajunta asettunee subjektiiviseen tilaan, joka on sille kuoleman hetkellä ominainen. Ihminen pyrkii jonkin aikaa jatkamaan elämäänsä totuttuun tapaan, vaikka hän ei enää saa suoraa yhteyttä fyysisen tason olemuksiin. Ajan mittaan tajunta havaitsee monet aikaisemman elämän toiminnot tilaansa nähden tarpeettomiksi, jolloin sen huomio siirtyy aineettomampien virikkeiden pariin. Sisäistymisen myötä persoonallinen tajunta asteittain jalostuu ”kuolemalla karkeammille virikkeille”. Samalla sen toimintapiiri ”ohenee.”

***

Lopulta persoonallisen tajunnan sanotaan uppoutuvan paratiisinomaiseen, puhtaan onnellisuuden sielullisen olemuksen tilaan, jossa toteutuvat kaikki yksilön maallisen elämän ihanteet ja korvautuvat monin verroin kärsityt vääryyden. Jossakin vaiheessa persoona on antanut ja saanut kaiken, jolloin se on ”kantanut koko lyhteensä” sielulliseen perusolemukseensa.

***

Sielullisessa olemuksessa sanotaan olevan vetovoima, joka panee sen hakemaan itseensä uutta virikettä muodollisen, erillistyneen elämän piiristä. Sielullinen olemus heijastaa silloin osan itsestään johonkin syntyvään ihmisaihioon ikään kuin siemeneksi tarkoituksella, että monista tekijöistä ja syistä ajan ja tilan puitteissa muovautuva persoonallinen tajunta kasvattaisi siemenistä ”oivallisen lyhteen.”

***

Onko tässä kuvatta niin sanottua jälleen syntymistä? Ei, vaan alkulauseen esittämää ”iankaikkista elämää”. Siinä mikään arvokas ei joudu hukkaan. Elämän sato vain kasautuu ja siirtyy olemuksesta ja olomuodosta toiseen toteuttaessaan elämän jaloa ja armollista (jollaiselta se ei tosin aina näytä) tarkoitusta ihmisyyden ja kaiken siihen liittyvän ylentämiseksi.

***

Kosmisten seikkojen ilmennykselle asettamissa puitteissa tulisi ihmisyyttä kannattavien sielullisten aihioiden toteuttaa alkuperäiset, arkkityyppiset mallinsa. Silloin niistä muodostuisi keskuksia korkeamman tason toiminnoille seuraavalla ajallisella ilmennyskaudella.

Ihmisyyden nykyisessä kehitysvaiheessa sielut eivät yleensä toimi sellaisinaan, vaan pääosin persoonallisten ilmennystensä kautta. Persoonalliset olemukset muodostavat tästä syystä olennaisimman lenkin siinä ketjussa, jonka on tarkoitus jossakin vaiheessa muodostua tietoisuutta kannattavaksi sillaksi inhimillisen ja jumalallisen välille.

Kun sitten persoonallisen ihmisen kaikki tarpeettomat ja tilapäiset sisäiset sidostumat ovat kadonneet, ja kun vielä hänen (yksilölliset, sielulliset) ”sisäiset hedelmänsä ovat kypsät”, ja hän itse persoonana ”kypsä hedelmilleen”, saattaa todellinen hengen aurinko läpäistä ja valaista hänen kaikki olemuspuolensa.

Kristillinen sanasto puhuu silloin ylhäältä syntymisestä, lapsen kaltaiseksi (ei tosin lapselliseksi) tulemisesta tai ahtaan portin läpi käymisestä. Tällöin puhutaan tietoisuuden ylentymisestä kaikkien ehdollisten tilojen yläpuolelle, jopa tilaan, joka kestää universumin vaipumisen mustaan aukkoon, kaiken ilmenneen täydelliseen lepotilaan, joka sekään ei ole lopullinen, vaan yksi lepovaihe iankaikkisen elämän käsittämättömissä puitteissa.

***

Jos ajatellaan, että kaikki ilmenevä on lähtöisin hengen täydellisyydestä, niin mitä järkeä on siinä, että ajaton ydinolemus ja lähde tuottaa ajallista epätäydellisyyttä ja siihen liittyvää kärsimystä?

Tähän ei varmaan kukaan aikaan ehdollistunut tajuinen olento voi antaa täysin tyydyttävää vastausta. Yksi varteenotettava hypoteesi löytyy filosofi Nietzscheltä, joka luonnehtii elämää:

”Monien jumalien ikuisena itsensä pakenemisena ja takaisin etsintänä, monien jumalien itsensä vastustamisena, itsensä jälleen kuulemisena, itselleen jälleen kuulumisena.”

”Te olette jumalia”, kerrotaan Jeesuksenkin todenneen psalmia siteeraten (ja kaikki tyynni korkeimman poikia).

Nietzsche kuvaa lisäksi ihmisen henkistä ydinolemusta kirjoittaen:

”Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin (se valmis) maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta.