yst4.jpg

Ystävyys on hieno ja tavoiteltava asia. Se ei ole mikään itsestään selvyys, joka syntyy automaattisesti kaikkien toistensa läheisyyteen joutuvien kesken. Ystävyys ei aina toteudu edes saman perheen jäsenten välillä, mikäli yksilöiden tarpeet ja näkemykset ratkaisevasti poikkeavat toisistaan.

yst5.jpg

Samaan yhteisöön kuuluminen synnyttää kyllä jonkinasteisen ”ystävyyden tunnun”, joka nojaa sosiaaliseen samastumiseen, hyötymiseen ja turvallisuuden tunteeseen (kuten yllä olevassa kuvassa). Filosofi Nietzsche totesi tällaisen ystävyyden ”historiallisista juurista”, että ”ilo laumassa” on ihmiskunnassa varhaisempi kokemus kuin ”ilo minässä”, ja että niin kauan kuin hyvän omantunnon nimi on lauma, huono omatunto sanoo minä.

Yksilöityminen on ihmisyyden kehityksen kannalta luonnollinen ja välttämätön prosessi, mutta se tuo mukanaan myös omat ongelmansa ihmisryhmien yhtenäisyydelle. Ystävyys ei sen edetessä enää synnykään pelkän jäsenyyden pohjalta, vaan edellyttää entistä enemmän erilaistuvien mielten keskeistä synergiaa ja sopusointua.

Tavanomaiseen ystävyyteen liittyy melkoinen annos itsekkäitä vaateita, joissa ystävän odotetaan toimivan vastavuoroisen positiivisena peilinä. Ystävien ”ylin velvollisuus” on silloin tukea toinen toistensa egoa – vaikka se olisi kuinka tahansa valheellista (niin kuin se usein on). 

Edellä mainittu filosofi kuvasi tämän tyyppistä ystävyyttä seuraavasti: ”Kun tahdotte puhua hyvää itsestänne, te kutsutte todistajan, ja kun olette vietelleet hänet ajattelemaan hyvää itsestänne, ajattelette itsekin hyvää itsestänne.”

Automaattisen vastavuoroisuuden odottaminen voi kyllä jonkin aikaa kannatella ystävyyttä, mutta ennemmin tai myöhemmin – mentaalisen erotuskyvyn (ymmärryksen ja viisauden) kehittyessä - perustan keinotekoisuus alkaa tulla selvästi näkyviin ja aiheuttaa pettymyksiä.

Monille saattaa pinnallistenkin ystävyyssuhteiden katkeaminen aiheuttaa jonkinasteista pelkoa, koska ympäristön luoma turva tuntuu heikkenevän ja katoavan lopulta lähes kokonaan. Pelon tarkoituksena voi olla, että se jarruttaa ihmistä etenemästä tilaan, johon hän ei ole vielä sisäisesti valmis. On tietenkin myös paljon yhteisöiden ehdollistamia ja vahvistamia pelkoja, joilla ei ole mitään edellisen kaltaista, luonnollista funktiota.

***

yst1.jpg

Kehitys saattaa ajan myötä johtaa siihen, että ihminen alkaa etsiä elämän perustavaa laatua olevia arvoja ja erottautua tavanomaisten halujen ja ajatusten virrasta. Hän ei enää tyydy pinnallisten ihmissuhteiden ja ilmiöiden tuomaan turvaan, vaan haluaa löytää sen todellisuuden, joka kätkeytyy ilmiöiden virran tuolle puolen. 

Tällaisen prosessin vaikeiden loppuvaiheiden yhteydessä puhutaan joissakin kristillisissä perinteissä ”hengen tai sielun yöstä”. Silloin kaikki ulkoiset virikkeet menettävät merkityksensä ja ihminen on täysin sisäisen vakaumuksensa ja vakavan pyrkimyksensä varassa. Ristin Johannes nimittää tässä äärimmäisessä tilassa tarvittavaa asennetta uskoksi (ei uskomiseksi tai uskotteluksi). Filosofi Nietzsche kuvasi samaa siten, että ihminen tuntee olevansa kuin kysymysmerkki kahden tyhjyyden välissä.

***

Viisas Siirak opettaa ystävistä: ”Älä kiitä miestä, ennen kuin tunnet hänen ajatustapansa. Olkoon paljon niitä, jotka ovat sovussa kanssasi, mutta neuvonantajia olkoon sinulla yksi tuhannesta.”

Todellisen ystävyyden yksi edellytys lienee siinä, että ihminen on sovussa ja sinut itsensä kanssa. Sellaisen tilan saavuttamisen vaikeudesta Nietzsche toteaa: ”Ihmisen kaikista taidoista hienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisyyttä koetteleva on se, että hänen täytyy oppia rakastamaan itseään, ei tosin sairaiden ja tautisten rakkaudella, sillä heissä löyhkää itserakkaus! Täytyy oppia rakastamaan itseään vikautumattomalla ja terveellä rakkaudella, niin että sietää itsensä seuraa eikä harhaile muualla.”

ti4.jpg

Kun ihminen oppii kävelemään omilla jaloillaan, hänen ei enää tarvitse ystävää omaksi tuekseen ja jatkeekseen, vaan tasaveroiseksi kumppanikseen, joka uskaltaa katsella asioita omalta näkökannaltaan eikä etsi heti konsensusta pinnallisen ystävyyden perustaksi. Sellainen ystävyys saattaa jopa edistää kaikkea inhimillistä ja elävää yhdistävän ytimen etsintää.

Tässä mielessä filosofi korottaa näkemyksen ystävyydestä puhtaasti universaalille, henkiselle tasolle kirjoittaessaan:

”Minä opetan teille ystävän, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavanaan. Ja niin kuin maailma vieri häneltä hajalle, niin se jälleen vierii hänelle kokoon kehiksi: hyvän sukeutumisena pahan työstä, päämäärien sukeutumisena sattumasta.”

Tämän ”sukeutumisen” – kaiken ihmisenä koetun aiheuttaman tietoisuuden evoluution - päätteeksi ystävyydestä tulisi muodostua universaali, pysyvä tila, jota mikään ohimenevä ilmiö ei enää voi horjuttaa.

Hyviä ystävänpäiviä kaikille!