Lukemattomat viisaina pidetyt filosofit ja tiedemiehet ovat asettaneet itselleen kysymyksen: mitä on elämä - ja yrittäneet epätoivoisesti hakea siihen tyydyttäviä vastauksia.

Elämän äärimmäisten asioiden tutkimisessa on useimmiten löydetty pikemminkin uusia, monimutkaisia kysymyksiä, ja kehitelty hienolta kuulostavia käsitteitä, kuin ratkaistu alkuperäisiä kysymyksiä. Tutkijat toimivat elämän arvoitusta koskevissa asioissa usein kuin aarteenetsijät, jotka matkustavat kaukaisiin maihin etsimään aarretta, joka on kätkettynä heidän omaan puutarhaansa.

Biologia ja fysiikka eivät sinänsä kerro paljonkaan itse elämästä, olemassaolon ongelmasta, koska ne tutkivat lähinnä elämään liittyvien ilmiöiden eri lajeja. Tieteissä voidaan väittää, että elämä ja tietoisuus syntyvät esim. biokemiallisten prosessien oheistuotteina, eikä niillä siten ole mitään itsenäistä olemusta.

Harvat ajattelijat ovat ottaneet vakavasti Delfoin oraakkelin kehotuksen ja yrittäneet oivaltaa elämää omassa sisäisessä minässään, ja pyrkineet sitten kaikin voimin ratkaisemaan ”sfinksin arvoituksen” itsessään. Useimmat ovat keskittyneet analysoimaan vain elämän ulkonaisia heijastuksia.

Eräs näistä elämän tieteen ongelmien kanssa painiskelijoista oli venäläinen kirjailija, kreivi Leo Tolstoi, joka esitti kerran Moskovan psykologiselle seuralle muun muassa seuraavia huomioita:

***

Tiede on ottanut tutkimuksen kohteeksi muutamia elämän ilmiöitä ja erehtynyt sitten pitämään osaa kokonaisuutena ja ilmiöitä itse elämänä.

Olennainen kysymys ei ole se, mistä elämä tulee, vaan se, miten elämää tulisi elää: vasta tämän ratkaiseminen voisi raottaa olemassaolon arvoituksia.

Ensi silmäyksellä esillä olevaan kysymykseen on varsin helppo vastata: ihmisenhän tulisi elää mahdollisimman hyvin! Mutta asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.

Ihminen voi kehityksensä alussa ajatella, että elämä on hänen kehossaan, mutta tarkemmin tutkien hän ei kuitenkaan kykene paikantamaan sitä erityisesti minnekään. Ja jos elämää aletaan etsiä ajan puitteista, joudutaan yhä enemmän harhapoluille, ja päädytään pian umpikujaan.

***

Elämää on etsittävä itsestä, sen perusteella, miten sen voi itsessään tunnistaa.

***

Alkuvaiheessa saatamme tuntea elävämme, kun toivomme itsellemme kaikkea hyvää. Ulkopuolisella on merkitystä vain sikäli kuin se lisää omaa onneamme. Kaikkeus on meille pelkkä nautintojen lähde.

Saatamme toki tiedostaa elävämme toisten elävien olentojen joukossa, jotka myös vaistomaisesti katsovat elämän omaksi omaisuudekseen ja elävät omia etuja tavoitellen, välittämättä mitään meidän erityisistä vaatimuksistamme. Tilanteen niin vaatiessa nämä ulkopuoliset olisivat valmiita jopa tuhoamaan meidät.

Toisissa ihmisissä on sekin ”huono puoli”, että havaitsemme heidän kuolevan, ja tajuamme sen kautta, että meidän loppumme on väistämättä edessä.

***

Näyttää usein siltä, että ihmisissä elää kaksi erilaista minuutta, jotka eivät kykene olemaan sovussa keskenään:

Toinen sanoo: ”Elän niin kuin tahdon, kaikkeus on vain minun mukavuuttani varten.”

Siihen toinen vastaa: ”Kaikkeus ei ole sinua varten, vaan toteuttaa omia tarkoitusperiään välittämättä vähääkään siitä, oletko sinä onnellinen vai et.”

Ja taas toinen minämme väittää: ”Haluan vain tyydyttää tarpeitani ja himojani, juuri siihen tarvitsen kaikkeutta.”

Toinen vastaa: ”Eläimellisyys sinussa toimii omien tarpeiden ja himojen tyydyttämistä varten toisten kustannuksella ja vahingoksi. Siitä johtuu alituinen keskinäinen taistelu. Eläin sinussa tahtoo taistella, ja vaikka olisit voitollinen, joudut sinä kerran vastustajiesi musertamaksi.”

Toinen vastustaa epätoivoisesti: ”Tahdon elää ikuisesti!”

Johon toinen vastaa: ”Varmasti sinä olet kuoleva, ehkä piankin. Myös kaikki sinun rakkaasi kuolevat, sillä jokainen liike vie sinua lähemmäksi kuolemaa, jota inhoat ja pelkäät kaikkein eniten.”

Taistelu niiden kesken, jotka elävät tyydyttääkseen persoonallisia tarpeitaan, on väistämätön. Jotkut pyrkivät siirtämään tavoitteensa kauemmaksi persoonallisuutensa ulkopuolelle, mutta hekin huomaavat aikojen myötä, ettei mikään näistä ulkonaisista tavoitteista voi tyydyttää heitä.

Jossakin vaiheessa ihminen saattaa käsittää, ettei persoonallista onnea, voittoa ja ansioita voida löytää, koska persoonallisuus sinänsä muodostaa ainoastaan elämän alkuasteen.

***

Missä sitten elämä alkaa, ja missä se loppuu? Missä on päivä ja yö, missä meren ja maan raja?

Toinen raja on välinpitämättömyydessä äärettömän kaikkeuden elämän suhteen, keskittymisessä vain oman persoonallisuuden tyydyttämiseen. Toinen raja merkitsee persoonallisuuden kieltämistä ja omien pyyteiden alistamista sopusointuun sekä kaikkeuden että välittömän ympäristön kanssa.

Mitä lähempänä ensimmäistä, sitä vähemmän todellista elämää ja sen siunausta; mitä lähempänä jälkimmäistä, sitä lähempänä elämää ja autuutta.

Ihminen liikkuu alinomaa näiden polariteettien välillä – ja tästä liikkeestä muodostuu tietoinen elämä. Se on jotakin aivan muuta kuin ns. orgaaninen elämä. Se on tietoista mieltä, mutta määritellään se sitten miten tahansa, täytyy se kuitenkin selittää tämän tietoisen mielen avulla.

Mutta miten voisi tietoinen mieli määritellä itsensä? Ei mitenkään – ja kuitenkin se on ainoa asia, joka on erityisesti meidän ihmisten tiedettäväksi annettu!

Me tunnemme jossakin määrin orgaanisten ilmiöiden lainalaisuuksia, mutta tietoisen mielen lait ovat meille suurelta osin tuntemattomia, vaikka olemme niistä riippuvaisia – me vain tavalla tai toisella noudatamme noita lakeja.

Valitettavasti me ihmiset olemme keskittyneet tutkimaan lähinnä sellaisia elämänilmiöitä, joista puuttuu elämän kaikkein tärkein tekijä ja ominaisuus, älykäs tietoisuus.

Ihminen pyrkii useimmiten kokemaan elämää ”eläimellisen organisminsa” kautta ja saattamaan sen sitten järjen lain alaisuuteen.

Mikäli hän on kadottanut uskonsa elämään ja vaihtanut se sellaiseen, jossa ei todellista elämää ole, tulee hänestä onneton ja hän näkee kuoleman (ikuiseen elämään suhteutettuna). Mutta jos hän kokee elämän sellaisena kuin se todellisuudessa on hänen tietoisuudessaan, ei hän tunne kurjuutta eikä kuolemaa.

Me tunnemme eläinten ja oman organismimme kuoleman, mutta emme tiedä mitään tietoisen mielen kuolemasta, emmekä voi sellaisesta mitään edes tietää, koska juuri tietoinen mieli on itse elämä, joka ei voi milloinkaan kuolla.

Ihmisen elämä on pyrkimystä autuuteen, ja se mitä hän tavoittelee, myös kerran annetaan hänelle. Se valo, joka valaisee ihmisen sielussa, on autuus ja elämä, eikä se koskaan muutu pimeydeksi.

***

Leo Tolstoi antaa elämän abstraktista merkityksestä kuvauksen, joka siirtää sen pelkän metafysiikan piiristä käytännön elämään. Schelling olisi saattanut puhua subjektin ja objektin samuuden saavuttamisesta ihmisen sisäisen minän puitteissa, Tolstoi hahmottelee saman unohtamatta tätä maallistakaan olemisen tasoa.

***

Kreikkalaisia sankareita koetelleen sfinksin kerrotaan surmanneen kaikki ne, jotka eivät osanneet ratkaista arvoitusta oikein. Kaikki sellaiset, joilta puuttui intuitio, ja jotka halusivat elää, tai kykenivät elämään vain ”eläimellisen luontonsa ehdoin”, päätyivät kuoleman omiksi (blogistin lisäys: eivät saavuttaneet todellista pysyvää ”elämää itsessään”, vaikka mahdollisesti jatkoivat rajallisissa tajunnan tiloissaan).

Niin myös Tolstoin esitelmässä sanotaan itsekkään minuuden elämän johtavan kuolemaan.

Alexander Wilder kirjoittaa Hermeettisen Filosofian Alkemiassaan: ”Todellinen mysteeri ihmiselle, sekä tutuin että tuntemattomin, johon hänen on paneuduttava, ellei hän tahdo kuolla ateistina, on hän itse.”

Elämän eliksiiri sinänsä voi olla myrkkyä sellaiselle ihmiselle, joka ei ole löytänyt ”viisasten kiveä”. Hänen olisi tunnettava totuus sellaisena kuin se on: jumalaisena henkäyksenä, elämänä ja tietoisena ajatuksena ihmisessä.” Tämä on se mystinen ”alkahest” (universaali liuotin), joka voi liuottaa kultaakin, ja jonka arvoituksen ratkaisemisessa kreivi Leo Tolstoi lienee ollut varsin pitkällä.