2017_evil.jpg

Pahuuden persoonallistuma, Paholainen, Saatana tai Perkele käsitetään etenkin juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa varsinaisen jumaluuden vastustajaksi, joka viekoittelee ihmisiä syntiin.

Saatana mainitaan Uudessa testamentissa huomattavasti useammin (33 kertaa) kuin Vanhassa (14 kertaa), jossa se on kiinnostanut lähinnä vain Jobia (10 kertaa).

Varhaiset kristilliset teologit tulkitsivat, että paholainenkin oli alun perin (ajattomuudessa) luotu hyväksi, mutta langennut myöhemmin (ajassa, mutta ennen ihmistä) ja asettunut sitten Jumalan viholliseksi. Ajatuksen tueksi haettiin Vanhan testamentin kohtia, joissa tosin lähinnä arvosteltiin kirjoitusajankohdan hallitsijoita, esim. Tyroksen kuningasta.

***

Saatanan katsottiin varhaisina aikoina liittyvän erityisesti pakanoihin (ja muihin toisuskoisiin), joten kastekaavassa kastettavan (aikuiskasteessa, lapsikaste on tullut myöhemmin) tuli antaa lupaus luopua paholaisesta.

***

Professori Elaine Pagelsin mukaan (ks. The Origin of Satan, 1995) jo evankeliumien kirjoittajat aloittivat kristillisen ”saatanallistamisen” kohottaakseen vielä epävakaan ryhmittymänsä profiilia muiden (ensisijaisesti juutalaisten) suhteen.

***

Paholaisen karkottaminen taivaasta muistuttaa hyvin paljon ihmisten (Aatamin ja Eevan) kohtaloa – ellei sitten kyseessä olekin täysin sama asia hieman eri tavoin symboloituna.

Karkotetulle paholaiselle piti tietenkin keksiä jokin asuinpaikka – ja sellainen löydettiin ensin maan päältä. Täällä hänen kuviteltiin etsiskelevän ihmisiä, joita voisi johtaa harhaan.

Keskiajan skolastikot ”löysivät” paholaiselle oivallisen väli- ja loppusijoituspaikan helvetistä, johon hänen raamatun mukaan piti joutua vasta viimeisen tuomion jälkeen (langenneiden ihmisparkojen ja enkelten kera).

***

Varhaisista kirkkoisistä Origenes ja Gregorius Nyssalainen esittivät, ettei helvettikään ole ikuinen, vaan aikojen saatossa sinne joutuneet saattaisivat katua ja tulisivat pelastetuiksi. Augustinus kuitenkin asettui (Ilmestyskirjaan kritiikittä nojaten) tätä ajatusta vastaan, ja hänen näkemyksensä sinetöitiin kirkon viralliseksi opiksi Konstantinopolissa v. 553.

***

Martti Luther hyväksyi keskiaikaisen paholaiskäsityksen lähes sellaisenaan ja katsoi kristityn koko elämän olevan taistelua paholaista vastaan. Lisäksi hän kehitteli mielessään ajatuksen, jonka mukaan paavinvirkakin oli itse paholaisen keksintöä – ja että paavi edusti Antikristusta, raamatun ennakoimaa Jumalan vastustajaa.

On enemmän kuin ilmeistä, että niin paavin kuin kaikkien muidenkin kirkollisten toimijoiden virat ovat lähtöisin pelkästään inhimillisestä halusta organisoida joukkoliikettä ja laatimalla sille hierarkkinen vallankäyttöjärjestys.

Joskus kuulee vitsailtavan ihmisten ylpeilleen paholaiselle siitä, että he olivat perustaneet kirkon Jumalan työn tueksi – johon paholainen vastaa, että hän puolestaan on sen organisoinut!

Kirkon historiaa tarkasteltaessa voidaan löytää valitettavan runsaita ja brutaalejakin esimerkkejä halusta lisätä sekä valtaa että maallista omaisuutta (viimeisiin liittyvistä ylilyönneistä Luther sai kimmokkeen teeseihinsä).

***

Paholaisen käsittäminen konkreettiseksi olennoksi tai olemukseksi saattaa ainakin osaksi johtua ihmisten tarpeesta löytää jokin ulkopuolinen syyllinen tai syy omiin heikkouksiinsa. Sellainen toimija sijoitettiin jo paratiisiin käärmeen muodossa, joka houkutteli Eevaa ”omenavarkauteen”, josta koko myöhemmän populaation kärsimykset ovat muka saaneet alkunsa.

Omenapuu tosin kuvannee ulkoista maailmaa, jonka ”hedelmiä mutustellen” ihmiskunta voi opiskella ”luomisen alkeita” kehittyäkseen (Paavalin mukaan) joskus ”pelkistä elävistä sieluista (ihmisaihioista) eläväksi tekeviksi hengiksi.”

***

Inhimillinen ajattelu tarvitsee vielä ilmeisesti konkreettisia kohteita kuvaamaan puhtaasti periaatteellisia, ajattomia ja jumalallisia asioita. Ihmisen on helppo ajatella jonkin konkreettisen tai ainakin persoonallisen (ihmistä muistuttavan) olemuksen olevan hänen puolellaan tai häntä vastaan.

Kristus katsotaan persoonaksi, joka on ihmisen puolella – kärsii jopa hänen puolestaan (pro nobis). Saatana on sekä ihmisen että Kristuksen vastustaja (contra nobis).

Periaatteellisessa mielessä paholaisella tarkoitettaneen lähinnä inhimillisen mielen puutteita, sellaisia sisäisiä asioita kuten itsekkyyttä, tietämättömyyttä, taitamattomuutta, aggressiivisuutta (ja muita defensseja) välinpitämättömyyttä ja avuttomuutta.

Uusi kristillinen teologia korvaakin saatanan usein pahuuden prinsiipillä. Tunnettu teologi ja filosofi, Friedrich Schleiermacher jopa hylkäsi koko käsityksen persoonallisesta paholaisesta.

***

Kansanomaiseen käsitykseen paholaisesta ovat vaikuttaneet sekä kreikkalainen että germaaninen mytologia. Yleinen kuva sarvekkaasta sorkkaolennosta ei todellakaan perustu Uuden testamentin kuvauksiin, vaan muistuttaa lähinnä kelttien ja arkadialaisten hedelmällisyyden jumalia, Cernunnosta ja Pania. Saatana sai pukkia muistuttavan hahmonsa vasta myöhäiskeskiajan taiteissa.

***

Inhimillisen ajattelun heikkouksiin kuuluu usein kykenemättömyys erottaa toisistaan syitä ja seurauksia. Perinteisesti on esitetty, että paholainen on olemukseltaan alkuperäinen (heti luotu) eikä jälkiperäinen (myöhemmän kehityksen tulos).

Asia voitaisiin nähdä myös niin, että paholainen edustaa lähinnä sellaista kehityksen vastavoimaa, joka pitää huolen siitä, että muutos pysyy käynnissä ja rakentuu riittävän vakaalle perustalle.

***

Ihmisten on tavattoman vaikea käsittää kärsimysten (saatanallisten asioiden) tarkoitusta, koska niiden tarkoitus ei yleensä tule esiin lyhyen ajan kuluessa. Heitä lohdutetaan usein toteamalla, että ”käsittämättömät ovat Herran tiet.” Tämä ei aina tuo kovin paljon lohtua, sillä ihminen haluaa tietää syyt, vaikka hänen ymmärryksensä ei niitä voisi aina kuullessaankaan käsitellä.

Kärsimyksen kysymys näyttää lisäksi olevan selvässä ristiriidassa sen kanssa, että Jumala esitetään kaikkea ja kaikkia syleileväksi rakkaudeksi.

***

Turun terrori-iskun kohteeksi joutuneet ja heidän läheisensä näkemykset ”hyvän voitosta” ovat joutuneet kovalle koetukselle, koska näin brutaalia väkivaltaa ei Suomessa ole pitkään aikaan kohdattu.

Ihmisyyden yleinen kehitys on yhä siinä vaiheessa (etenkin nuorilla kapinaikäisillä), ettei vastuullinen omakohtainen ajattelu ole mikään universaali ominaisuus. Petomaisuus ja helppo johdateltavuus ovat hyvin opittuja perusominaisuuksia, joita vallanhaluisten persoonien on helppo käyttää hyväksi.

Riittävän voimakkaasti motivoiden useimpia ihmisiä voidaan yhä johdatella mitä kauheimpiin tekoihin. Yksilöityminen ei ole yleisesti edennyt niin pitkälle (erotuskyvyksi), että se voisi ehkäistä voimakkaiden suggestioiden vaikutukset. Tähän saakka mentaalinen kehitys on lähinnä lisännyt itsekeskeisyyttä ja oman edun tavoittelua.

***

Ranskassa suoritetussa kokeessa (ns. kuolemanpelissä) ainoastaan yksi viidestä osallistujista kykeni olemaan antamatta ohjaajan ja yleisön kannustamana kohteilleen kuolettavia sähköiskuja. Koe perustui Stanley Milgramin USA:ssa Yalen yliopistossa 1960-luvulla suorittamiin testeihin.

***

Filosofi Nietzsche nimitti paholaista ”painavuuden hengeksi”, joka pitää ihmisen mielen kiinnitettynä ulkoisen elämän virikkeisiin ja velvoitteisiin, hyvään ja pahaan, kunnes tajunta jossakin vaiheessa on valmis kohoamaan kaiken suhteellisen yläpuolelle – jolloin vasta ”vanhan vihollisen” todellinen, tilapäinen olemus ja tehtävä paljastuvat.