Tasa-arvosta ”henkisissä” asioissa.

 

Nykyinen käsitys tasa-arvosta ei suvaitse eroavuuksia edes henkisiksi luokiteltavissa asioissa, vaan kaikkien tulee olla käytännössäkin yhtä lähellä ns. valaistumista. Siten vanhat opetukset puhdistautumisista saavat mennä – sillä se, mikä on periaatteessa kaikille mahdollista, pitää olla sitä myös käytännössä!

Mutta onko tällainen ajattelu oikeutettua, ja miksi sitten ihmiskuntaa on pidetty näin tavattoman kauan tietämättömyyden kahleissa? Miksi vain harvat ovat kaikesta päätellen saaneet armon kohdata jotakin todella jumalallista? Eikö tämä olekin täysin väärin? Ja jos tämä olisi väärin, niin jumalako on vääryyden takana, vai lähinnä hänen edustajakseen ilmoittautuneet virallisten kirkkokuntien vallanpitäjät?

Vastauksia saadaan varmaan yhtä monia kuin on vastaamaan halukkaita – siis niitä varsin harvoja, jotka ylipäänsä vaivautuvat ajattelemaan elämän mahdollisia henkisiä ulottuvuuksia.

Kirkko on saattanut pidättää henkistä tietoa ”rahvaalta” ylläpitääkseen papiston valtaa. Toisaalta kirkkojen piirissä saattaa esiintyä varsin puhdastakin pyrkimystä, mutta todellinen tieto henkisistä asioista on heiltä itseltään voinut kadota aikojen ja uskontaistojen saatossa.

Mitä sitten tulisi sanoa demokraattisuuden vaateista? Ehkä niillä, jotka aikoinaan ovat esittäneet, että yksilöiden välillä on jonkinlaisia aste-eroja henkisten asioiden vastaanottokyvyssä, on ollut vankkaa kokemusperäistä tietoa käsitystensä tueksi. Pyhinä pidettyjen tekstien mukaan ihminen on kyllä periaatteessa ”pyhän hengen temppeli”, hengen asuin- ja ilmenemiskanava. Mutta voiko jokainen ”tallikin” muuttua hetkessä ”temppeliksi”, vai vaaditaanko muutokseen edes jonkinlaista puhdistautumista, vahvistamista ja uudistamista? Usein myös sanotaan, että usko voi siirtää vuoria. Mutta voiko tavallinen taskulamppu kestää sellaista suurjännitettä, joka saisi todellisia ihmeitä aikaan?

Me emme vaadi esikoululaiselta heti professorin tietoja, tai minkään ammatinharjoittajan taitoja. Ehkä ihmisen henkinen prosessi on huomattavasti pitempi kuin haluaisimme sen olevan, sillä emmehän me todella muistuta Paavalin mainitsemaa ”eläväksi tekevää henkeä” paljon sen enempää kuin hänen aikanaan, vaan olemme lähes kaikissa suhteissa aivan tavallisia ”eläviä sieluja” – hyvä jos niitäkään!

Jotkut sekoittavat taivasten valtakunnan tuomisen maan päälle ns. hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen ajatellen, että kaikkien ihmisten jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen johtaisi oitis pysyvään onnen tilaan. Mutta kokemus ja selvä järkeily näyttävät selvästi sen, että ihmisten ahneus niin aineen, vallan kuin kunniankin suhteen on pohjatonta. Joten ainoa asia, josta voidaan mennä takuuseen, on tyytymättömyyden jatkuminen täällä ajassa, aikaan samastuvan mielen toimintaympäristössä.

Hallinnollisilla toimilla ja tulonjaon muutoksilla voidaan tietenkin hillitä niitä jännitteitä, joita ihmisten kaikkinainen eriarvoisuus saa aikaan, mutta samalla saatetaan hillitä myös omaehtoista yritteliäisyyttä ja tarvetta ponnistella kaikin omien vaikeuksien voittamiseksi. Tämä saattaisi todellisuudessa hidastaa yksilöiden älyllistä kehitystä. Tiedetään, että esim. Madagaskarin makakit ovat jääneet jälkeen muiden lajitovereidensa kehityksestä, koska heillä ei ole luontaisia vihollisia.

Matteuksen evankeliumissa sanotaan Jeesuksen tuoneen rauhan sijasta miekan – niin että henkisyyteen pyrkivät joutuisivat irrottautumaan luonnollisista sidoksistaan kaikkeen tuttuun ja turvalliseen. Tällaiset kehotukset useimmiten tosin ohitetaan käytäntöön soveltumattomina, koska ei vaivauduta miettimään niiden todellista merkitystä – sitä, että henkisyys vaatinee koko mielen aikaan ja tilaan perustuvien rakenteiden täydellistä muuttumista. Se (minun) rauhani, jonka Jeesuksen sanotaan antavan seuraajilleen, lienee todellisuudessa saavutettu vasta elämän ytimen tiedostamisen yhteydessä, hengen ykseydessä. Pelkkä sosiaalisen yhteisön tai kirkkokunnan jäsenyys ei takaa mitään pysyvää rauhan tilaa. Se antaa lähinnä tilapäisen turvallisuuden tunteen, koska ihmisten psyyke on yhä vahvasti taipuvainen laumahenkisyyteen. Joka väittää vastaan, menköön katsomaan mitä tahansa suurta urheilutapahtumaa tai evankeliumijuhlaa.

Meille kerrotaan vieläkin, että luominen oli seitsemän päivän tapahtumasarja, ja että kaikki saatettiin silloin miltei valmiiksi. Nykyinen tieteellinen käsitys antaa asiasta hyvin paljon poikkeavan kuvan puhuessaan miljoonien vuosien kehityskulusta ns. evoluutioprosessin muodossa.

Mestari Eckhart esitti aikoinaan (1200-luvun lopussa) hieman toisenlaisen näkökannan sanoessaan, että jumala loi maailman (tai maailmankaikkeuden) Serafeihin, korkeimpiin enkeleihin, jotka puolestaan tiedostavat kaiken yhtenä ainoana kuvana – siis ajattomasti, periajatuksena. Maailman luominen ajan ja tilan puitteissa onkin sitten aivan toinen asia. Se on prosessi, jossa jokainen tiedostava yksikkö suorittaa tänäkin päivänä omaa osaansa. Siten ihminen toimii joka hetki luojan kätenä – tahtoo hän sitä tai ei. Hän ilmentää sisäistä tietoisuuttaan ulkoisesti, mikä vaikuttaa häneen takaisin ja aiheuttaa muutoksia hänen tajunnassaan. Tietenkin meidän kaikki toimemme vaikuttavat myös kaikkiin niihin ihmisiin, jotka joutuvat niiden kanssa kosketuksiin.

Ehkä on niin, että juuri ulkonaisten toimien tajunnalliset vaikutukset ovat kaikkein tärkeimpiä asioita elämisen virrassa ulkonaisten näytellessä varsin häviäviä rooleja.

Ihminen usein ajattelee, että hänen ajatuksensa toimivat ja vaikuttavat ainoastaan hänen oman mielensä tiukoissa puitteissa, ellei hän anna niille mitään ulkoista ilmausta. Tämä saattaa olla täysin väärä käsitys, sillä on olemassa paljon näyttöä siitä, että mielen toiminta vaikuttaa toistenkin mielten toimintoihin – ikään kuin kollektiivisesti. Monet keksinnöt tehdään kaukana toisistaan melkein samanaikaisesti. Monet eläinten oppimat taidot ilmenevät lajitovereilla pitkien välimatkojen päässä. Pelkän logiikan nojalla tällaiset ”näkymättömät asiat” tuntuvat vähintäänkin omituisilta, mutta niitä ei silti voitane kiistää.

Mikäli hyväksymme käsityksen kollektiivitietoisuudesta, voimme päätellä, että kaikilla toimillamme on aina omat vaikutuksensa, vaikka emme itse antaisikaan niille mitään ulkonaista ilmausta. Ja mitä voimakkaampi ajatus sitä suurempi vaikutus. Tosin inhimillisen ajattelun intensiteetti on varsinkin nykyisessä, hajottavassa virikeympäristössä usein varsin vaatimatonta, mikä ajatusten yleisen negatiivisuuden huomioiden on ehkä voittopuolisesti hyvä asia.

Kollektiivitietoisuus käsitteenä ei kuitenkaan tarkoittane mitään ”jumalallista tietoutta”, vaan lähinnä inhimillisten ajatusprosessien yhteiskoostetta ajatuksille ominaisella tasolla. Se on yhä luonteeltaan erillistä eikä edusta kaikkeuden ydinolemusta, täydellistä ajatonta tietoutta.

Jos suostumme venyttämään ajatuksemme hyväksymään myös täydellisen tietoisuuden, loppuvat meiltä samalla määrittelykeinot, koska ajatusmallimme soveltuvat vain ajan ja tilan puitteisiin. Ajattoman ja äärettömän käsitteellistäminen lienee mahdotonta, mutta se sinänsä ei tee mahdottomaksi sen kokemista.

Me liitämme kokemiseen lähes aina ajatuksia ja tuntemuksia, vaikka kokeminen sinänsä ei välttämättä vaadi minkäänlaista ajattelua. Ajattelu on pääosin koetun pukemista ajatusmuodoiksi, mielikuviksi ja sanallisesti ilmaistavissa oleviksi objekteiksi. Ajatukset hajottavat kokemukset käsitteellisiin muotoihin niin, että niitä voidaan verrata aikaisempiin kokemuksiin täällä ajassa ja tilassa. Mikäli kokemus poikkeaa huomattavasti kaikesta ennen koetusta, saattaa sen kuvaus saada paljon vaikutteita ja väritystä muistissa jo olevista ajatusmuodoista, sillä ihmiset harvoin tyytyvät sanomaan uusia asioita ainoastaan ennen näkemättömiksi.

Minä olen, sanoi raamatun jumala itsestään, kuten myös raamatun Kristus. Eivät he puhuneet tulemisesta, menemisestä ja toimimisesta, vaan olemisesta. Me tavalliset ihmiset rinnastamme olemisen usein vapaa-aikaan, jopa laiskotteluun. Meitähän on raamatun ottein kehotettu ansaitsemaan leipämme otsamme hiessä, paitsi ehkä sunnuntaisin, vaikka tuonakin päivän työskentelyyn löytyisi helposti raamatulliset perusteet Johanneksen evankeliumissa, missä Jeesus sanoo Isänsä tekevän työtään taukoamatta (Joh. 5:17). Ja mikäli antaisimme olemiselle jotakin arvoa, liittäisimme siihen helposti hyödyllistä ajatuksellista toimintaa, ettei mahdollinen etsikko-, tai mikään muukaan aikamme vain valuisi hukkaan.

Jos joku kehtaisi väittää, että aika valuu aina hukkaan, pitäisimme häntä houkkana. Aika on meille kallisarvoista, koska uskomme, että sitä on varattu meille vain tietty määrä, jonka täytyttyä me saatamme joutua tekemään tiliä sen käytöstä.

Kokemus näyttää selvästi, että ajan jakamisessa eri ihmisille ei käytetä kovin demokraattisia periaatteita, jotkut kun poistuvat aivan pieninä, ja toiset viipyvät täällä yli sata vuotta. Näin eripituisten kokemusperiodeiden arvostelu ei liene helppoa edes jumaluudelle, elleivät ne sisäisesti nivoudu johonkin pitempiaikaiseen prosessiin. On vaikeata kuvitella, että kuukauden vanhana kuollut olisi ehtinyt kerätä kovinkaan paljon aineksia ”taivaalliseen aarrekammioonsa”, tosin ei liioin monia synteinä pidettäviä asioita, ellei tietämättömyyttä sinänsä katsota sellaiseksi.

Millaisten kokemusten perusteella tämä kuukauden ikäinen ”vanhurskas” voisi nauttia ikuisesta elämästä taivaassa, kun hänelle ei elämästä ehtinyt kertyä juuri mitään kokemuksia. Vai ovatko meidän käsityksemme taivastiloista vain ihanteellistettuja heijastumia maallisesta elämästä todellisuuden ollessa jotakin aivan muuta kuin ikuista harpun soittoa ja ylistysvirsien veisaamista, tai mitään muutakaan kuviteltavissa olevaa toimintaa.

Satavuotias voisi tietenkin helposti valita koettavakseen kaikkea sellaista, joka lihallisen elämän aikana on tuottanut tilapäistä mielihyvää. Mutta kuinka kauaksi aikaa tämä kokemusvarannon toistaminen takaisi onnellisuuden? Tuskin ainakaan ikuisesti, sillä jos ihmisen mieli ajan mittaa kyllästyy kaikkeen, kuinka tympääntyneeksi se tulisikaan ikuisuudessa? Tämä on tietenkin täysin virheellinen ajatusmuoto, koska siinä ikuisuus käsitetään määrättömästi jatkuvaksi ajallisuudeksi, joka lienee pahimman luokan harhakuva äärimmäisestä ja ikuisesta todellisuudesta.

Kun ihminen lausuu olevansa, tarkoittaa hän yleensä sitä, että hänellä on menneisyys, johon hänen käsityksensä itsestään ja odotuksensa tulevaisuutensa suhteen nojaavat. Ihminen ei siten puhu ikuisesta olemisesta, joka olisi ajan virrasta vapaata, koska hän samastaa itsensä ajassa tapahtuviin ilmiöihin. Pelkkä elossa oleminen tällä hetkellä ei ole hänelle sellainen ilmiö, jota kannattaisi edes pyrkiä syvemmin tarkastelemaan. Filosofi Nietzschen mukaan kaikkein läheisin tarkastelun kohde, itsen todellinen luonne, jää usein tutkittavaksi kaikkein viimeisimpänä.

Ihmisen on vaikea käsittää väittämää, että hänen tietoisuutensa juuret ovat alati ikuisuudessa, sillä tavallisesti hän tarkastelee ilmennyksensä kautta vain ajallisten verhojen havinaa. Hänellä on menneisyyteen perustuva kuva itsestään, johon hän koettaa sovittaa kaikkea eteensä tulevaa. Mutta hänellä ei ole tietoisuutta siitä, mistä itse tietoisuus todellisuudessa on peräisin.

Voitaisiin esittää sellainen analoginen väite, että kaiken vaihtelevan tietoisuuden takana täytyisi olla pysyvä tietoisuus, tietoisuuden kehto ja ydinolemus. Sellainen perusolemus, josta kaikki ilmennyt saa alkunsa ja esikuvansa. Johanneksen evankeliumi puhuu Sanasta kaiken ilmenneen ja ilmenemättömän alkulähteenä. Kristityt tulkitsevat Sanan tarkoittavan persoonallista olentoa, Nasaretin Jeesusta, jota alettiin kutsua henkisellä arvonimityksellä Kristus. Mikäli kyseisen persoonan katsotaan omakohtaisesti päässeen ajattoman tietoisuuden pysyväisluonteiseen kokemiseen (mikä lienee ilmeistä), lienee tulkinta periaatteelliselta kannalta täysin oikea. Silloin Sanalla, tai Jumalan ainokaisella Pojalla tarkoitetaan mahdollisuutta sellaisen ikuisen läsnäolon omakohtaiseen ja välittömään kokemiseen, josta mitään ei puutu, koska se on kaikkeuden pysyvä ydinolemus, ikuinen elämä, ainoa todellinen ”pyhäin yhteys”.

Ihmisyhteisöt ovat koettaneet kehitellä sellaisia rakenteita, joiden puitteissa saavutettaisiin mahdollisimman vakaat olot, yhteiskuntarauha. On totta, että eriarvoisuus luo paineita, jotka saattavat purkautua epäjärjestyksenä ja väkivaltana. Mutta on myös totta, että ihmiset pysyvät kovin erilaisina huolimatta kaikista toimista, joita aineellisten seikkojen tasoittamiseksi suoritetaan. Ja aivan varmasti on totta, ettei ihmisten luonteeseen useimmiten kuuluvaa ahneutta, kateellisuutta ja pahansuopaisuutta voida poistaa millään hallinnollisilla keinoilla.

Edellä mainittu ”pyhäin yhteisö” olisi ainoa ryhmittymä, jossa rauha säilyy olosuhteiden muutoksista huolimatta, koska sen jokainen jäsen omistaa sisäisesti kaiken, millä on todellista arvoa. Millään ulkonaisilla seikoilla ei ole vaikutusta heidän rauhaansa, koska heidän rauhantilansa nojaa sisäiseen, muuttumattomaan todellisuuteen. Kristityiden ja monien muiden käyttämä toivotus, ”rauha teille”, viitannee perimmältään juuri tällaiseen tilaan. Vasta siinä tilassa olevien kesken voitaneen puhua todellisesta tasa-arvosta, koska hengessä kaikki ovat sisäisesti yhtä.

Lisää kirjoituksia ks.
https://www.netikka.net/studiomielty/kotis8.html