Kristittyjen piirissä katsotaan rakkauden olevan yksi uskon luonteenomaisista kulmakivistä. Mihin tämä käsitys nojaa?

Vanha Testamentti puhuu rakkaudesta vajaassa 60 kohdassa, kun taas vihasta löytyy n. 350 mainintaa.

Uusi Testamentti mainitsee rakkauden n. 100 kertaa, joista ainoastaan kymmenkunta sisältyy evankeliumeihin.

Rakkauden apostolina voidaan eittämättä pitää Paavalia, joka käyttää sanaa n. 70 kirjeidensä kohdassa. Valtaosa koko raamatun rakkauden sanallisista ilmauksista löytyy siten hänen teksteistään.

Paavalin kuuluisin ”rakkauden ylistys” 1. Korinttolaiskirjeen 13. luvussa on tarkoitettu koko ihmisyyden kaukaiseksi tavoitteeksi, johon tavanomainen inhimillinen vain ani harvoin yltää. Apostoli kirjoittaa kaikkea elämää yhtäläisesti syleilevästä, jumalallisesta tai Jumalan kaltaisesta rakkaudesta, jossa ei ilmene minkäänasteisia pyyteitä.

"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa. Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii."

***

Uudesta Testamentista löytyy myös sellaisia rakkauden olemusta käsitteleviä kohtia, joiden pohtiminen liiankin usein sivuutetaan uskonnollisessa keskustelussa. Ne ovat vaikeita asioita käsiteltäviksi laajoissa seurakunnallisissa yhteyksissä, mutta eikö teologian tehtävänä ole nimenomaan tuoda valoa elämän vaikeimpiin, äärimmäisiin asioihin - helpommat asiat valaistuvat kyllä itsestään.

On aina mahdollista, että sellaiset vakavissaan syvempään elämänymmärrykseen pyrkivät ihmiset, jotka uskaltavat kohdata myös vaikeita asioita, etsiytyvät erilaisten filosofioiden ja vaihtoehtoisten uskonnollisten yhteisöjen piiriin, mikäli ammattiteologit pitäytyvät pelkästään tutuissa ja turvallisissa uskonnollisen keskustelun muodoissa ja teemoissa.

Matt. 5:43. "Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' 44. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, 45. jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. 46. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin* tee niin? 47. Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? 48. Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.

Matt. 10:34. "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. 35. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyt­tären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. 36. Viholliset ovat oman talon väkeä. 37. "Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. 38. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. 39. Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.

Ks. myös Luuk. 6:27-35, 14:26-27, 17:33; Joh. 12:25; Jaak. 1:13-17.

Nämä otteet ovat varmaankin hämmästyttäneet monia Uuden Testamentin lukijoita ikä­kaudesta riippumatta. Monet ovat jättäneet ne ”käsittämättöminä käsittämättömien jouk­koon” tai katsoneet niiden vain korostavan Jeesuksen erityisasemaa kristillisessä ajatte­lussa.

Miksi sitten sanotaan, että viholliset, kärsimykset, epäonni ja muutkin epämiellyttävät asiat ovat ystäviäsi, ja että läheiset ihmiset, hyvinvointi, onni ja muut elämän miellyttävät asiat "vihollisia"?

Me emme ainakaan tavallisesti pyri ajattelemaan tuohon tapaan. Me pidämme läheisiä, hyvinvointia ja onnea suosionosoituksina elämältä, toivottavina asioina, joita me saamme itsellemme ja lähimmäisillemme jopa rukoilla Jumalalta.

Kukapa pyytäisi antamaan itsellemme "jokapäiväistä kärsimystä ja vaivaa" ja lähimmäisille heille kuuluvaa osuutta elämän ikävistä puolista. Me anomme kaikkea sellaista, mikä tekee elämän meille ja muille miellyttävämmäksi tai ainakin siedettävämmäksi. Voi sitä pappia, joka ryh­tyisi korostamaan noita vaikeita Uuden Testamentin kohtia ja toivottelisi valtiovallalle ja yksityisille kansalaisille runsain mitoin vaikeuksia.

Kuitenkin nuo tekstit näyttävät sinänsä varsin yksiselitteisiltä, eikä niiden autentti­suuskaan liene epäilysten alainen (moniin muihin kohtiin verrat­tuna). UT:n tekstien tueksi voitaisiin hakea runsaasti tällaiseen ajattelutapaan viittaavaa ai­neistoa myös lukuisista sen ulkopuolelle jääneistä teksteistä. Esim. varsin monipuolisen gnostilaisen kirjallisen perinteen piirissä tällainen ajattelutapa oli vieläkin korostetum­massa asemassa (Ks. esim. Tuomaan evankeliumi, sanonnat 55, 99, 101 ja 105).

Tulisiko meidän sitten ottaa nuo lausumat puhdasoppiseen tapaan täysin kirjaimellisiksi elämänohjeiksi? Pitäisikö meidän hypätä hymyssä suin kaikkien epämiellyttäviksi koke­miemme ihmisten kaulaan vakuuttaen heille rakkauttamme - tai suorastaan hakeutua kaikenlais­ten vaikeuksien ja kärsimysten pariin?

Munkkilaitosten parissa ja asketismissa on ollut havaittavissa ainakin osittaista ul­koisen maailman muotojen kieltämistä. Äärimmillään ajatus lienee kristillisyy­den piirissä elänyt ns. marttyyrikirkon aikoihin, jolloin oman elämänsä kieltäminen katsottiin taivaaseen oikeuttavaksi tunnusteoksi (jota ajatusta eivät tosin kaikki hyväksyneet sen sisältämän tietämättömyyden ja itsekkyyden takia).

Näiden lauseiden sananmukainen tulkinta tekisi tästä murheen laaksosta lähes täydellisen helvetin, jokaisen pyrkiessä kaikin keinoin välttelemään kaikkea, mistä hän to­della pitää.

Nämä karkeahkot lausumat on mitä ilmeisimmin tarkoitettu kuvaamaa aivan samaa kuin Paavalin rakkauden ylistys: jumalallista rakkautta, joka ei katso henkilöön, ja joka ei vähene siitä, että siitä jaetaan yhtäläisesti kaikille.

***

Sananmukaisen tulkinnan epäkohdat huomioiden ei ole ihme, että skolastiikan kehittelemää ohjeistoa saarnan rakentamiseksi (ars praedi­candi) käytettiin jo keskiaikana siten, että alin lähtötaso - sananmukainen tulkinta - jätettiin huomiotta. Aloitettiin suoraan allegorisesta selityksestä, josta jatkettiin moraalisiin (tropologisiin) ja analogisiin tulkintoihin.

On vaikeata päätellä, kuinka nykyiset teologit selviäisivät tämän tyyppisten saarnojen rakentelusta, ja kuinka heidän kuulijakuntansa kykenisi sanoman vastaanottamaan.

Jonkinasteista painetta näyttäisi olevan ainakin sanoman sosiaalistamisen (moraalisen tulkinnan) suuntaan, yhteisöl­lisen vastuun korostuksiin, jollaisessa sanomassa tosin käytännön poliitikot usein omaavat paremman ammattitaidon.

Moraalinen näkemys voisi tietenkin osaltaan avata edellä esitettyjen vaikeiden lauseiden merkitystä siinä suhteessa, että ihmisen tulisi suhtautua yhtäläisesti kaikkiin kanssavaeltajiinsa - oli hä­nellä heihin sitten luontaisia kiinnekohtia tai ei. "Auringon kaltaisuus" niin Jumalan, kuin myös henkisen ihmisen mielenasennoitumisen kuvaajana on yhtä tavallinen niin lännessä kuin idässäkin.

Tähän kohtaan kaivetaan helposti synoptikkojen lausuma, että "ihmiselle se on mahdotonta.” Se lienee mahdotonta ainakin sen käsityksen puitteissa, jonka me tavallisesti ihmisenä olemiseen liitämme.

Läheisten ra­kastaminen muita enemmän ja kaikkinainen onnen tavoittelu ovat meille ainoita luonnollisia, peri-inhimillisiä asioita, joiden kyseenalaistaminen ei kuulu tähän maailmaan. Ja viimeisen ilmauksen merkityksessä lienemme lähellä totuutta.

"Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta", sanotaan seuraavassa Johanneksen evan­keliumin kohdassa viitaten juuri siihen, ettei sanojen takana oleva henkilöhahmo täysin sovi meidän omaksumamme ihmiskuvan puitteisiin - eikä noita vaikeita kehotuksia liene koskaan tarkoitettukaan pelkkään tavanomaiseen vaellukseen tyytyvän ihmisen elämänohjeiksi.

36. Jeesus vastasi: "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tä­hän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä."  (Joh. 18:38)

Esitetyt vaatimukset saattavat kuitenkin seisoa vankkoina ja vaativina edessämme sil­loin, kun sisäinen pakko vaatii kaiken tavanomaisuuden ylittämistä, ja kun sisäinen voima ja kypsyys luovat siihen riittävät edellytykset.

Vaatimukset eivät varmaan olekaan tästä maailmasta, koska tämän maailman luonteeseen kuuluu tarrautuminen kaikkeen miellyttävään ja epämiellyttävän välttäminen. Jälkimmäinen on inhimillisen, aineellis-psyykkisen elämänkokemuksen luoma ihmiskuva. Se on luonnollisen, it­sekkään, lajiperäisen kokemuksen tiivistymä, joka sellaisenaan on täysin tästä maailmasta kotoisin. Myös meidän käsityksemme "hyvästä ja pahasta" ovat oman mielemme erillistyneen ja ehdollistuneen näkemystavan tuotteita, joilla on siten aina suhteellinen luonne, niin kuin seuraava Siirakin viisaus näyttäisi osoittavan:

Älköön sanottako: "Tämä on huonompi kuin tuo”, sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi (Siirak 39:39-40)

Tämä viisaus näyttäisi liittyvän juuri meidän tavalliseen, ajalliseen kokemuspii­riimme. Se kertoo kaiken elämänkokemuksen suhteellisesta luonteesta: siitä, kuinka nä­kemämme hyvän ja pahan alituinen vuorottelu muokkaa ihmisen mieltä sekä laajuudessa että laadullisesti, ymmärryskyvyn suhteen.

Muokkautumisessa juuri elämän ikävämmät kokemukset saattavat aikaa myöten luoda kestävimpiä ja jalompia tuloksia - mistä pääsemme käsiksi "vihaamiemme asioiden" rakastamisen erään puolen ymmärtämiseen:

Ihmiset, asiat ja tapah­tumat, joita mieluummin kaihtaisimme, kasvattavat parhaiten meidän kärsivällisyyttämme ja mielen voimiamme. Ilman niitä me jäisimme avuttomien lasten kaltaisiksi (kirjaimellisessa mielessä), eikä meistä milloinkaan voisi tulla henkisessä mielessä "lasten kaltaisia", vaan murtuisimme ja kompastuisimme jokaiseen tiellemme osuvaan esteeseen.

Elämänkokemusten luonteen vaihtelu itse rakentamallamme hyvän ja pahan akselilla on juuri sitä, joka venyttää ja vanuttaa mieltämme joka suuntaa – ajan mittaan myös syvyysulottuvuudessa. Näin täysin huolimatta siitä, että me mielellämme suuntautuisimme vain miellyttäviin asioihin kietoen itsemme lujasti niihin, ja niiden kautta irrottamattomasti tähän maailmaan.

Tämän maailman rakastamisesta, mielen sidostumisesta sen tuomiin mukavuuksiin, jotka kaikki ovat luonteeltaan katoavia ilmiöitä, varoittelee Johanneksen evankeliumi:

15. Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. 16. Sillä mitä kaikkea maailmassa on­kin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. 17. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti. (Joh. 2:15)

Sitaatin viimeisestä lauseesta voimme taas saada jonkinlaista opastusta niiden edellytys­ten luonteesta, joihin kaikki viittaukset maailman ja läheisten asioiden kieltämisestä todella liittyvät.

"Jumalan tahdon tekeminen" liittyy mitä ilmeisimmin juuri edellä mainittuun auringonkaltaiseen asennoitumiseen kaikkea kohtaan erotuksetta. Se avaa osaltaan myös sitä varsin karkeasti havainnollistavaa rakkaiden ihmisten ja asioiden vihaamisen todellista merkitystä.

Jumalan tahdon tekeminen kaikessa edellyttää tietenkin sen väli­töntä tuntemista, mikä ei ole saavutettavissa opettelemalla ulkokohtaisesti joitakin inhimillis­tettyjä ajatusmuotoja, käskyjä ja uskonsääntöjä. Kaikki sanallinen on symbolista il­mausta, joka perustuu inhimilliseen kokemukseen. Sellaisenaan se ei koskaan voi olla todel­lista Jumalan Sanaa, täydellistä, välityksetöntä tietoisuutta kaikesta ilman muotojen ja ajallisten ilmiöiden rajoituksia.

Vasta välittömän Jumalan Sanan sisäinen ja tietoinen todeksi eläminen antaa edellytykset Jumalan tahdon tekemiseen, koska tällöin ei muuta tahtoa enää voi olla edes olemassa.

Kaikki muu tahto on sitä, joka sitoo ihmismielen erillisen kokemisen piiriin. Se on sa­maa kuin meidän itsekäs minämme - meidän oma ja ainoa todellinen karitsamme. Juuri se täytyy mielemme "kadottaa" ennen kuin ihminen voi toivoa tulevansa kohotetuksi tavanomaisen, luonnollisen inhimillisyytensä yläpuolelle, jossa todellinen Sana voidaan "kuulla" ja tulla sen tekijöiksi - eikä pelkiksi teeskentelijöiksi.

Uuden Testamentin vaikeiden lauseiden todellinen vaikeus johtunee juuri siitä, että ne koskettelevat koko inhimillisen elämänmuodon korkeinta tavoitetta – tietoisuuden ylösnousemusta - tai pikemminkin sellaisen tapahtumisen edellytyksiä inhimillisen mielen alueella. Sanotaan että edellytysten täyttäminen on ihmiselle mahdotonta, mutta Juma­lalle on kaikki mahdollista.

25. Kun opetuslapset kuulivat tämän, he olivat ihmeissään ja kysyivät: "Kuka sitten voi pelastua?" 26. Jeesus katsoi heihin ja sanoi: "Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Ju­malalle on kaikki mahdollista."  (Mt. 19:25)

Lausuma ei kuitenkaan sulje pois ihmisen omaa vastuuta edellytysten luomisessa - ainoastaan lo­pullista "syntymistä ylhäältä" ei voitane katsoa inhimillisen tahdonponnistuksen tulokseksi.

Ylösnousemuksen edellytyksenä skolastisen "analogian" ikuisuusperspektiivistä katsoen on varsin luonnollista, ettei ihmisen mielen alueella enää saisi esiintyä mitään sel­laista, joka sitoo hänet samankaltaisuuden ankkurin lailla tähän tuntemaamme maailmaan.

Periaatteessa myös hyviksi katsomamme elämänilmiöt (niihin ehdollistuminen) voivat olla noita ankkureita. Ne ovat asioita, jotka tuottavat meille mielihyvää ja luovat samalla halun kokea ne uudelleen.

Ehkä tuollainen taipumuksemme hyvään saattaisi ainakin kuvaannollisesti antaa edellytykset jonkinlaiseen ”II-luokan menolippuun taivaaseen”, mutta siihen kytkeytynyt uudelleen kokemisen halu voi liittää siihen myös pakollisen paluulipun - ainakin jonkinlaiseen kokemi­sen mahdollistamaan tilaan, missä jäljelle jäänyt halu voi saavuttaa täyttymyksensä ja palaa loppuun.

Inhimillisen "hyvän maljan" nauttiminen ei sammuta elämisen janoa lopullisesti, vaan se ilmenee haluissa yhä uusiin kokemisen muotoihin, kaikkinaiseen "rikkauteen", josta irrottau­tuminen lopulta muodostuu usein yksilölliseksi "via dolorosaksi" - jonka vain ani harvat edelläkävijät ovat todellisuudessa täysin loppuun kulkeneet.

"Minä valitsen teidät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestätuhannesta. ja valitut tulevat seisomaan yhtenä ainoana." (Tuomaan evankeliumi, sanonta 23)

Näin ankaraa valintaprosessia julistaa Tuomaan evankeliumin Jeesus edellytyksenä todel­liseen ykseyteen, Pyhäin yhteyteen pääsemiselle. Jos ajatellaan lauseen tarkoittavan sitä, että hengellisen opetuksen kokelaiksi valittaisiin suunnilleen yksi henkilö tuhannen ihmisen perusjoukosta; ja näistä kaksi kymmenestätuhannesta täyttäisi jossakin vaiheessa edellytykset, jotka tekevät mah­dolliseksi irrottautumisen ehdollistuneesta tietoisuudesta, osoittaisi tämä viitteenomainen las­kelma sen, että ainoastaan keskimäärin yksi ihminen viidestä miljoonasta omaa edellytyksiä tulla todella tietoiseksi "Jumalassa" - ja siinäkin tapauksessa tietenkin "Jumalan Armosta".

Tuollainenkaan näkemys ei tietenkään merkitse sitä, etteikö "joka aamu armo olisikaan uusi".  Jokainen kokemus täällä ilon ja murheen laaksossa on kuitenkin pohjimmiltaan sitä armoa, joka vie meitä - tuhlaajapoikia - lähemmäksi Isän kotia.

Sinne paluuta symboloi psalmin kirjoittaja kauniin juhlallisesti:

6. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät; he palajavat riemuiten, kun lyh­teensä tuovat (Psalmi 126:6 RK 38)