Kalervo Mielty

 

Ajatuksiani piispojen Suomen kirkon tilaa koskevista teeseistä, joita nykyisin näytetään julkisestikin sovellettavan käytäntöön.

Teesikokoelma on poimittu piispa Wille Riekkisen osuudesta Latvus/Peltosen toimittamassa kirjassa "Tulkinnan Kehällä".

 

1. Teesi: Kirkon on tarkistettava suhteensa valtioon.

Kommentit: Olisi jo korkein aikakin: jo alusta alkaen on suhde aiheuttanut ongelmallista vastavuoroisuutta, eli juuri tuota vältettäväksi tarkoitettua "kauppiaan ja rahanvaihtajan kaltaisuutta", missä palvelukset useimmiten edellyttävät vastapalveluksia. Tämä on tilanne tietenkin jokapäiväisessä elämässä tavallisissa ihmisten välisissä suhteissakin, mihin osaltaan viittaavat myös UT:n vaikeasti vastaanotettavat sanonnat "läheisten ihmissuhteiden" vahingollisuudesta opetuslapseuden kannalta.

Mikäli suhteiden tarkistukseen todella pyritään, tulee silloin myös olla valmiutta luopua kaikesta vastavuoroisuudesta - taloudelliset tekijät mukaan lukien. On uskallettava antautua taloudellisestikin ihmisten vapaaehtoisen toiminnan varaan, johon ei liioin saisi ilmaantua samaa "luonnollista vastavuoroisuutta": mielistelyä, houkuttelua - pahimmillaan painostusta ja kiristystä.

Mahdollisessa irrottautumisessa valtiosta olisi otettava huomioon sekin tilanne, että alkuseurakunnan "köyhyyden ihanne" voisi tulla varsin nopeastikin eteen realiteettina, johon ei välttämättä oltaisi varauduttu tai valmiita: eihän siihen ollut edes alkuseurakunta vielä kypsä, vaan ajautui vaikeuksiin, joissa tarvittiin ulkopuolista (Paavalin) apua.

"Hengellinen köyhyys" sinänsä merkinnee mielen (siis sisäistä) riippumattomuutta aineellisen elämän ilmentymistä sekä voimaa ja valmiutta tulla toimeen omillaan - mikä äärimmillään ja tosimmillaan tarkoittaa kykyä syödä sellaista "leipää, josta muut eivät mitään tiedä".

Omasta puolestani suosittelisin lämpimästi kirkon ja valtion "epäpyhän liiton" purkamista, vaikka pelkäänkin siitä käytännössä aiheuttavan muutoksia lähinnä ulkonaisissa toimissa, kirkon toimihenkilöiden käyttäytymisessä, mikä pahimmassa tapauksessa saattaisi ilmentyä teeskentelyn lisääntymisenä. Tavallisten ihmisten osalla tilanne voisi houkutella jonkinasteiseen vallankäyttöön ennen niin itsestäänselväksi auktoriteetiksi miellettyä laitosta kohtaan. Tässä ihmisten "kukkarovallankäytön" asiassa voisivat nykyajan kauppiaat antaa kirkolle oivallista ennakkovalistusta.

 

2. Teesi: Kutsumuksestaan tietoinen kirkko ei orjaile eikä laskelmoi.

 

Kommentit: Tämä on tietenkin oikea tavoite. Mutta voiko tietoisuus kutsumuksesta milloinkaan kollektiivisessa mielessä saavuttaa sellaista astetta, että tällainen hengen ylevyys olisi myös perusteltua?

Nöyristely lienee katsottava Pyhän Hengen pilkaksi ainakin silloin, kun asian takana on riittävän syvä tietoisuus, eikä pelkkiä kiintoajatuksia ja kollektiivisia päätelmiä. Perinteisten ajattelutapojen itsepintainen esittäminen ehdottomana totuutena ilman omakohtaista tietoisuutta asioiden todellisesta perustasta lienee lähempänä radikaalia puolueohjelmaa kuin taivasten valtakunnan edistämistä.

Mitä sitten tulee laskelmointiin, lienee varsin merkittävä ero siinä, harjoitetaanko järkiperäistä toimintaa puhtain (itsettömin) vai epäpuhtain (itsekkäin) ajatuksin - järjenkäyttöä sinänsä ei ole syytä heittää menemään, onhan sen jalostuminen ja lopulta hedelmöityminen hengestä yksi koko inhimillisen elämän korkeimmista tavoitteista.

Nykyajan ihmiselle ei enää liene paikallaan syöttää sellaisenaan Tertullianuksen vakaumusta, "Uskon, koska se on järjetöntä" - ainakaan perustelematta lausuman syvempää merkitystä: sitä että äärimmäinen jakamaton todellisuus on konkreettisiin, erillistyneisiin muotoihin ja ilmiöihin ehdollistuneelle luonnolliselle järjelle "käsittämätöntä hullutusta". Tätä ei kuitenkaan tulisi käyttää puolustuksena millekään konkreettiselle ajatusmuodolle - niin kuin on pääosin tehty. Nykyajan ihminen voisi tosin ottaa vastaan ajatuksen korkeamman järjellisyyden mahdollisuudesta, jonka toteuttaminen edellyttää raamatunkin mukaan tavallisen itsekkään itsen, luonnollisen minän ylittämistä ja kadottamista.

Millaiset asiat tuota itsensä kadottamista sitten edesauttavat tai ehkäisevät? Sen selvittelyssä voisi olla eräs tärkeimmistä, ellei jopa tärkein, kirkollisen kutsumuksen toteutuksen muodoista. Eikö uskonnon perimmäinen tarkoitus olekin ylösnousemus, eikä tämän maallisen elämämme mahdollisimman mukavaksi tekeminen! Jos kuvitellaan mukavuuden ja aineellisen hyvinvoinnin edistämisen kohottavan ihmissielun jonkinlaisen "Maslowin tarvehierarkian" tavoin henkisyyteen tai jopa taivaaseen, on unohdetaan täysin raamatun opetukset rikkaan miehen heikoista edellytyksistä todellisen taivaan suhteen - ja luodaan "uusi uljas taivas", mukava, mutta ah' kovin lyhytaikainen!

Eihän rikkaus ja hyvinvointi sinänsä tietenkään ketään turmele, vaan mielemme taipumus sidostua maailmaan nimenomaan silloin, kun maailma kohtelee meitä aineellis-psyykkistä nautintoa tuottavalla tavalla. Meidän tavanomainen taivaskäsityksemme heijastaa suurelta osin kaiken kuvittelemamme mukavuuden ikuiseksi tekemistä: ihannemaailman kuvittelemista taivaaksi! Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö olisi mahdollisesti olemassa (noissa monissa asuinsijoissa) tietoisen elämän tiloja, joissa aineellisen elämän heijastumat saavuttavat ihanteellisimmat muotonsa. Mutta juuri "alhaalta käsin" heijastuvuutensa (mammonan kaltaisuuden) vuoksi ne lienevät kauneudestaan huolimatta yhä erillistyneisyyden muotoja - häviäviä, tilapäisiä "taivaita".

 

3. Teesi: Jumalan valtakunnan rajat eivät ole kirkon - eivät edes kristikunnan paalutettavissa.

 

Kommentit: Äärettömyyden paaluttaminen tai rajattoman rajoittaminen ovat jo käsitteinäkin mahdottomia - riippumatta siitä, kuinka paljon paalutusta on uskontojen historiassa pyritty - ja edelleen pyritään harjoittamaan. Vanha viisaus on kaikkialla yrittänyt olla asettamatta äärimmäiselle minkäänlaisia määreitä, koska sellaiset ovat pelkkiä inhimillisen tietoisuuden luomuksia ja siten muotoihin ja vertailukohtiin nojautuvia, suhteellisia ja muuttuvia käsityksiä.

Erillisiin kirkkokuntiin jakautunut kristikunta kollektiivisessa mielessä ei saavuttane tässä suhteessa paremmanlaatuisia tuloksia. Voitaisiin kyllä yrittää päästä synkretistiseen yksimielisyyteen Jumalan ominaisuuksista, jolloin ihminen jälleen loisi yhden antropomorfisen "konsensus-jumalan" aikaisempien joukkoon. Hyvän Jumalan määrittelyn sijasta voisimme pikemminkin koettaa määritellä hyvän ihmisen, mikä sekään ei valitettavasti ole aivan helposti tehty, eikä välttämättä johda aina kestäviin tuloksiin. Kaikissa uskonnoissa on tämä määrittely jollakin tavoin jo ammoin suoritettu luomalla tietynlainen arkkityyppinen hyvän ihmisen kuva, jonka mukaiseksi itsensä muuntava ansaitsee ainakin yhteisön hyväksynnän. On taas aivan eri asia, kuinka paljon näennäisyyttä ja tiedostettua tai tiedostamatonta valheellisuutta - farisealaisuutta - tällaiset hyväksyttävyyden takaavat kuvat meihin aiheuttavat. Teeskennelty hyve ilmenee usein omahyväisyytenä ja tuomitsevuutena, josta kristillisen kirkkomme historia antaa aivan liian valaisevia esimerkkejä.

 

4. Teesi: Eloonjäämisen edellytys on oikeudenmukaisuuden toteutus.

 

Kommentit: Lause on periaatteellisesti varsin vankalla pohjalla: jos käsitämme "eloonjäämisen" todelliseksi pysyvyydeksi, mikä edellyttää tietoista olemista muutoksen tuolla puolen, Jumalassa, niin lienee ikuisen eloonjäämisen edellytyksenä mitä ilmeisimmin "vanhurskauden" täydellinen omakohtainen toteuttaminen eli todellisen "oikeamielisyyden" tai oikeudenmukaisuuden itse kohtainen todeksi eläminen. Ainoastaan inhimillisistä heikkouksista, eli "maallisista ehdollistumista" vapautuminen luo perustan tietoisuudelle siitä, mikä kullekin ja kulloinkin on todella oikeata.

Pelkkä yhteisesti hyväksyttyjen periaatteiden soveltaminen kaikkeen ja kaikkiin ei voi koskaan taata todellista oikeudenmukaisuutta, sillä ihmismielet ovat kovin erilaisia. Yhtäläisen periaatteen sovittaminen kaikkiin ei todellisuudessa useinkaan palvele kunkin yksilön sisäisen "ohjelman" toteutumista parhaalla mahdollisella tavalla.

Raamattu puhuu sekä rauhan että miekan tuomisesta, mikä tarkoittanee eräässä mielessä juuri erilaisen oppimateriaalin välttämättömyyttä erilaisten ihmisten kohdalla: jotkut harvat voivat olla valmiita saavuttamaan sisäisen rauhan tilan (jossa ei ole kaksinaisuutta!), joka ei enää järky mistään tuntemamme elämän tapahtumasta, mutta sellainen edellyttänee valmiutta kohota elämänilmiöiden alituisen heiluriliikkeen - onnen ja kärsimysten - ulottumattomiin. Joskin sellainen mielenlaatu lienee sinänsä syntynyt lukemattomien kärsimysten puristuksessa (Vrt. Jaakobin kirje).

Uuden Testamentin Jeesus osoitti sanansa niille, joilla oli "siihen korvat": valmius ottaa vapaaehtoisesti vastaan viitteitä todellisen rauhan tilan ehdoista. Ei hän milloinkaan yrittänyt "pakkokäännyttää" ketään osoittamaansa vaikeaan suuntaan - ja hän todennäköisesti omakohtaisesti tiesi, mitä oli puhumassa! Hän varmaan tiesi, että todellisesta henkisyydestä vapaaehtoisesti kiinnostuvia oli varsin vähän löydettävissä - ihmiset kun halusivat etua itselleen, mukavuutta ja voimakkaita virikkeitä mielensä ravinnoksi (tunnustekoja) - aivan samoin kuin he tahtovat tänäkin päivänä! Tällaisille ihmisille lienee elämä itse kaikessa karuudessaan "parhainta armoa", joka oivallisimmin vie heitä eteen päin tuhlaajapojan pitkällä taipaleella. Siinä ihmistä kohtaavat "miekat", eli kärsimykset ja onnettomuudet, ovat usein "armollisen" tasapainottavia tekijöitä, jotka estävät heitä liiaksi kiintymästä ajalliseen "murheen laaksoon" - inhimillisen tietoisuuden väliaikaiseen "kauttakulkusatamaan".

Elämässä nähdään usein oma synerginen ohjautuvuutensa, joka tuo niin oikeat kuin väärätkin valinnat ennemmin tai myöhemmin tarkasteltavaksemme: että oppisimme niistä omat suhteelliset läksymme (Vrt. Gal.6:7).

Itsekkyydestä ja tietämättömyydestä lähteneiden valintojen hedelmät ovat osaltaan myös niitä, jotka luovat varjoja ihmiskunnan (ja samalla monen muunkin elollisen) fyysiseen selviytymiseen tällä planeetalla. Mutta samalla tätä koskevan tietoisuuden verraten laaja herääminen on yhtenä osoituksena siitä, että elämäksi tuntemamme mittaamattoman pitkä - ja muodoiltaan vielä niin kovin epätäydellinen - prosessi ei sittenkään tuhoutune joidenkin vallanhaluisten ja tietämättömien ihmisyksilöiden hätiköityihin ja itsekkäisiin päätöksiin.

Ydinaseuhan osittaisen väistymisen sijaan kiinnitämme nykyisen yhä enenevässä määrin huomiota ekologisiin uhkakuviin, mikä tietenkin on johtanut ja johtamassa luonnon selkeämpään huomionottoon. Tässäkin joudutaan kokemaan asiat riittävän karkeina ja useaan kertaan, että myös pelkkään konkreettiseen käsittämistapaan kykenevätkin voisivat jotakin oppia.

Sotiakin on ihmiskunta kokeillut jo tuhansia vuosia, eivätkä kaikki näytä vieläkään vakuuttuneen niiden ikävistä seuraumuksista. Samalla nekin ovat omalla tavallaan "jalostaneet" ihmisluontoa opettamalla omalla julmalla tavallaan uhrautumista ja itsensä unohtamista.

Pyrkimys teiden siloittaminen kaikille mahdollisimman keveiksi kulkea perustunee liian positiiviseen ihmiskuvaan: suurin osa ihmisistä tarvitsee vielä pitkään elämän luonnollisia vastuksia kasvaakseen niiden avulla omilla jaloillaan seisoviksi vastuuntuntoisiksi yksilöiksi. Monien utopioiden ja yhtäläiseen kollektiiviseen hyvään pyrkineiden ajatusmallistojen käytäntöön soveltamisen surkea epäonnistuminen johtunee juuri liian ruusuisesta ihmiskuvasta, jollaiseen monet, sisänsä kunnioitettavat idealistit niin mielellään uskovat.

Tämä maailma on ja tulee varmaan vielä miljoonia vuosia olemaankin pääosin tragedioiden näyttämö - jossa murhenäytelmien näyttelijät aikaa myöten toivottavasti huomaavat, että he ovat liiaksi samaistuneet omiin roolisuorituksiinsa, tähän maailmaan - ja juuri siitä syystä kärsivät väärällä tavalla. Jospa he voisivat oivaltaa koko näytelmän luonteen ja tarkoituksen, niin he saattaisivat oppia tuntemaan myös sen "kirjoittajan" - ja tulla vapautetuiksi pakonomaisista, itsetiedottomista roolisuorituksistaan. Sitä ennen meidän on luultavasti nojauduttava vain suhteelliseen oikeudenmukaisuuteen ja luotettava myös elämässä itsessään oleviin ohjaaviin periaatteisiin. Meidän tulisi ehkä enemmän yrittää ymmärtää elämän tasapainottavaa dynaamisuutta, ja antaa rumilta näyttävien ilmentymien mennä menojaan. Meidän pitänee kannustaa ihmisiä kasvamaan omin ponnistuksin "rikkaiksi" - niin aineen, vallan, kuin kunniankin suhteen - että he joskus vapaaehtoisesti: häviävistä muodoista kaiken ammentaneina voisivat niistä oman mielensä irrottaa ja saapua tuhlaajapojan tapaan kolkuttelemaan persoonallista itseään suurempien asioiden kynnykselle - kynnykselle, josta selviäminen vasta ratkaissee todellisen eloonjäämisen kysymykset. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että me voimme laiminlyödä oman vastuumme hätää kärsivien lähimmäistemme suhteen, eikä sitä, että me yrittäisimme ulkoisesta vastuunkannosta tehdä "pääsylippua taivaaseen". Meidän tulisi joka päivä sisäisesti kasvaa sen näkemisessä, mikä kulloinkin on kunkin yksilöllisen elämän huomioonottaen oikeata vastuunkantoa - ja mikä taas vastuutonta sekaantumista elämän luonnolliseen kulkuun!

Suomen kirkon edustajat eivät ole välttämättä harkinneet asioita perinpohjaisesti niissä tilanteissa, missä he ovat asettuneet niiden riveihin, jotka sanovat ajavansa vähäosaisten asiaa syyllistämällä sellaisia, joilla tällä hetkellä näyttää menevän taloudellisessa mielessä todella hyvin. Syyllistämisen takaa löytyy useimmiten niin poliittista vallanhalua kuin ahneutta ja kateuttakin, jollaista asennoitumista ei tulisi kovin suoraviivaisesti mennä hyveellistämään - hengellistämisestä puhumattakaan.

Astuessaan yhteiskunnan sosiaalisten toimintojen alueelle kirkko ei liiku kaikkein vahvimmalla kentällään, vaan voi helposti ajautua puhtaasti puoluepoliittisten tarkoitusperien edistäjän asemaan - sitä itse edes huomaamatta (tai sitten sellainen on joidenkin kirkon piirissä toimivien voimakkaiden vaikuttajien tarkoituskin!).

 

5. Teesi: Kirkolla on opittavaa arjen sankareilta

 

Kommentit: Mikäli tämä on käsitettävä siten, että kirkon parissa työskentelevien on uskallettava katsoa ympäröivää elämää sellaisena kuin se kulloinkin ilmenee, eikä linnoittautua omien perinteisten rooliensa puitteisiin puhtaasti sananjulistajina ja kirkollisten toimitusten suorittajina, puolustaa lausuma paikkaansa. Paneutuminen arjen sankareiden elämään saattaa olla juuri perinteisen roolin takia vaikeata: meillä Suomessahan ei pappia ole totuttu pitämään rippi-isänä, jolle voisi vapaasti kertoa omasta "arjen sankaruudestaan". Papille näytetään aina parasta puolta!

Psykologi C.G. Jung kertoi, että hänen potilaistaan oli vain ani harva katolilainen, luterilaisten muodostaessa suuren enemmistön. Katsoisin tämän suureksi osaksi johtuvan juuri siitä, että katoliset papit joutuvat ripin yhteydessä todella kohtaamaan arjen sankarit ja myös kantamaan omakohtaista vastuuta heidän vaikeissa elämäntilainteissaan. Suomalainen pappi kohtaa konfirmoitavia ja vihittäväksi ilmoittautuvia ihmisiä parhaimmillaan, täynnä odotuksia ja haaveita, sekä myöhemmin siinä vaiheessa kun sankarille ei enää mitään ole sanottavissa, hautajaisten järjestelyissä. Välitön vastuunotto ja välittömyys sinänsäkin jäänevät varsin harvinaiseksi.

Ripin "jälleensyntyminen" luterilaisuuteemme (muodossa tai toisessa) saattaisi olla eräs mahdollinen tapa ottaa vastuuta ja myös oppia arjen sankareilta. Mutta tuohon raskaaseen vastuuseen pitäisi pystyä kasvattamaan riittävän leveät "henkiset hartiat" - pelkät patenttilauseet kun eivät riitä silloin, kun ihminen taistelee murtumaisillaan todellisten ulkoisten tai sisäisten vaikeuksien kanssa. Toista tukemaan pystyy todellisuudessa vain sellainen, joka ei enää itse horju kaikissa elämän tuulissa. Jo tällaisen "itsessään rauhan tehneen" pelkkä olemuskin luo ympäristöönsä jonkinlaisen "pyhyyden tunnun", jota jokainen ihminen jossakin sielunsa sopukoissa kaipaa. Pyhyyden tuntua tulisi kirkon parissa työskentelevien pyrkiä itsessään ja yhteisössään kasvattamaan, että heillä olisi sellaistakin ruokaa jaettavanaan arjen sankareille, joka hälventää ihmisten henkistä nälkää. Ruumiillisen ruuan jakelu on tietenkin helpompaa (etenkin toisten maksaman), mutta siihen löytynee meillä Suomessa paljon pätevämpiä ja tehokkaampia tahoja.

 

6. Teesi: Hengellisyys ilman maallisuutta päätyy hengettömyyteen.

 

Kommentit: Jaakobin kirjeen 2. luvussa sanotaan: Huomaat, että usko vaikutti yhdessä hänen tekojensa kanssa, teoissa usko tuli todeksi. ... Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella. ... Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja.

Periaatteessa ovat kaikki ihmisen ajatukset, tunteet, tekemiset ja tekemättä jättämisetkin hänen "tekojaan" - hänen uskonsa motivoimia tuotteita. Näistä hedelmistä sanotaan puunkin olevan tunnistettavissa, kuten Matteuksen 6. luvussa sanotaan: Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä.

Mutta periaatteellisessa mielessä ei todellinen hengellisyys voi koskaan päättyä hengettömyyteen, ellei sanalla sitten tarkoiteta pelkkää psykismiä. Todellinen henkisyys on ehdotonta tietoisuutta ykseydestä äärettömän kanssa, mikä tosin alkuvaiheissaan saattaa pitkäänkin jäädä vaille mainittavia ulkoisia ilmauksia.

Mystiikan harjoituksen piirissä jäädään usein tilaan, jossa mieli pyrkii ainoastaan irrottautumaan tavanomaisista inhimillisistä rajoituksistaan ja tempautumaan hetkellisesti kaiken erillisesti tiedostettavan ulottumattomiin: tilapäiseen ykseydelliseen tilaan. Useimmiten mieli ei kykene tätä tilaansa ylläpitämään, vaan palaa takaisin normaaliin havaintokenttäänsä. Mikäli tila joskus voidaan saattaa, persoonallisen ihmisen tyhjentymisen myötä pysyväksi - jolloin puhuttaisiin todellisesta syntymisestä ylhäältä - heijastuisi sielullisen "valaistuksen" kajo luonnollisesti myös ulkoiseen ihmiseen. Tässä vaiheessa vaatinee sekä keho että mieli harjoitusta saavutetun tilan ilmentämiseksi, niin että todellinen omakohtainen "usko" välittömään kokemukseensa saisi arvoisensa ilmauksen myös muotojen ja ilmiöiden maailmassa.

Jaakobin kirjeen tarkoitus ei tyhjentyne vielä tähänkään tilaan, vaan viittaa senkin ylittämiseen, käsittämättömään mystiseen avartumiseen Jumaluuden äärimmäiseen lähteeseen, mikä vasta lopullisesti murtaa kaikki rajat äärellisen ihmisen ja äärettömän kaikkeuden lähteen väliltä (consummatum est). Vasta tällöin ovat kaikki ihmisen teot tehdyt "Jumalassa", koska erillistä inhimillistä tahtoa ei enää ole olemassa.

Teesin ilmeinen merkitys kuitenkin lienee hieman arkipäiväisemmällä tasolla: se korostanee sitä, että tavanomaisesti "hengelliseksi" eristetty elämänalue ilman riittävää vuorovaikutusta jokapäiväisen elämän kanssa luo valheellisen, turvallisen, tarkasti rajatun kuvan todellisuudesta. Tämä voi riittävän pitkälle varjeltuna pysäyttää todellisen kasvun "hengessä", tai pikemminkin mielen mukautumisen sellaista kohden.

 

7. Teesi: Jumalan valtakunnan arvoihin sitoutuneet papit ovat maallikoiden voimavara.

 

Kommentit: Sitähän varten maallikot heitä ylläpitävät - ja ovat ylläpitäneet kautta uskontojen historian! Voimavaroina asioissa, joissa omat voimavarat eivät riitä: vaikeissa elämäntilanteissa, elämän ja kuoleman perimmäisten asioiden tuntijoina ja opastajina.

Mitä sitten tulee Jumalan valtakunnan arvoihin, on niihin sitoutuminen tehty helpommin kuvitelmissa kuin todellisuudessa, sillä kuka meistä tietää varmasti, mitä Jumala ja Hänen muuttumattomat arvonsa todella ovat? Ainoastaan sellainen, joka voi ne jakamattomassa, ajattomassa tilassa (Jumalassa) välittömästi havaita ja tuoda tähän rajoitettuun tilaan ehdottomasti kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivina ilmauksina. Raamatusta ja uskonsäännöksistä voimme toki poimia hyviä viittauksia niistä suunnista, joihin kulkien todellisuus saattaisi avautua, mutta sinänsä on kaikki sanallinen aina symboliikkaa: ei todellista "Jumalan Sanaa". Jumalan Sana "lausutaan" armosta sielun hiljaisuudessa sen jälkeen, kun mieli on valmis sisäisesti luopumaan kaikista tämän maailman houkuttelevista "äänistä" - oma äänensä mukaanlukien.

Mikäli kirkko katsoo vielä varhaiskirkon tapaan muodostavansa "Jumalan valtakunnan laillisen edustuston" maan päällä, Nooan arkin, joka ainoana purtena voi ihmissielun johdatella taivaan portin läpi (Cyprianus/Augustinus), olisi se todella valitettavaa. Tuollainen varhaisen perinteen luoma yhteisön merkityksen karkea ja vallanhalua pursuava ylikorostus ei ole milloinkaan palvellut todellisia henkisiä tarkoitusperiä.

 

8. Teesi: Suhteemme pakolaisiin ja osattomiin mittaa ihmisyytemme.

 

Kommentit: Se rakkauden valikoimattomuus, "auringon kaltaisuus", jota me kukin kykenemme ilmentämään kaikkea kohtaamaamme elämää kohtaan, kertoo omaa kieltään meidän ymmärryskykymme laajuudesta - joskaan ei useimmiten sen syvyydestä.

Läheisiä ihmisiä kohtaan ovat ihmiset aina tunteneet erilaista kiintymystä kuin kaukaisempia tai tuntemattomia kohtaan. Tällainen luonnollinen, lajiperäinen tuntemus ilmenee tosin lähes kaikilla elävillä olennoilla ikään kuin sisäsyntyisenä takeena lajin säilymisestä. Tottumus ja turvallisuuden tunne ruokkivat sitä läpi koko elämän.

Toisaalta liittyy näihin läheisiin suhteisiin myös kitkaa: kohtuutonta vallankäyttöä, alistamista, kateutta ja kaunaisuutta.

Lähiympäristön alkaessa tuntua ahdistavalta voi ihminen kompensoida tilaansa ryhtymällä mielessään rakastamaan täysin tuntemattomia, kuten pakolaisia ja maailman muita osattomia. Onhan varsin helppoa kuvitella pitävänsä sellaisista, joiden kanssa ei ole milloinkaan joutunut hankaluuksiin - etenkin jos tämä suhtautuminen saa myös yleistä hyväksyntää - ja siten palvelee heikentynyttä itsetuntoa.

Julkinen keskustelu tämänkaltaisista asioista muokkaa yleistä mielipidettä, johon sitten ihminen helposti samaistuu ja kuvittelee oitis olevansa mitä esimerkillisin "globaalin" rakkauden ilmentäjä.

Olemme nähneet varsin selvästi, kuinka avosylinen pakolaispolitiikka monissa maissa saa yleisen hyväksynnän niin kauan kun ihmiset eivät koe omia etujaan uhatuiksi eivätkä joudu näkemään erilaisten kulttuurien ja uskontojen ikäviä yhteentörmäyksiä.

Kaikessa auttamishalussamme meidän tulisi aina pysähtyä myös ajattelemaan, olemmeko me todella auttamassa kyseisiä ihmisiä rakentamaan omaa elämäänsä oikeilla tavoilla, vai ehostelemmeko vain omaa sosiaalista profiiliamme muotivirtausten mukaiseksi.

Kirkon osallistuminen laitoksena sosiaaliseen työhön on lähes alusta alkaen kuulunut sen kuvaan. Toimintojen laajentaminen saattaa tuoda omia ongelmiaan tällaisessa maassa, jossa samalla kentällä työskentelee lukuisia organisaatioita. Se voi luoda kilpailutilanteita, joissa sohitaan toinen toistaa ja korostetaan oman vastuunkannon ylivertaisuutta, mikä toteutuessaan olisi irvikuva "kristityn kilvoittelusta".

Ulkoinen avustustoiminta vaatii aikaa ja taloudellisia resursseja ja saattaa helposti juuri yleisesti hyväksyttävän luonteensa johdosta paisua itsetarkoitukseksi - henkiseksi tavoitteeksi. Se voi tuoda seurakuntien toimintaan lisää sosiaalisesti asennoituneita ihmisiä, mutta saattaa pahimmillaan toimia myös "muunnettuna anekauppana": toimintana, jossa kirkko toivoo kohottavansa omaa profiiliaan yleisesti välttämättömänä laitoksena; ja jossa toimintoihin osallistuvat yksilöt toivovat osallistuessaan täyttävänsä kaikki hyvän ihmisen henkisetkin mittapuut.

Oman näkemykseni mukaan tulisi kirkon kuitenkin aina pitää näkyvissään pysyväisluonteiset muutokset kunkin ihmisen mielen alueella: syvältä sydämestä lähtevän, teeskentelemättömän auttamishalun ja siihen olennaisesti liittyvän selkeän tietoisuuden edistäminen. Elleivät muutokset tapahdu ihmisen sisässä, ei ulkoisellakaan toiminnalla tule olemaan kestäviä hedelmiä, vaan kauniilta näyttävät asiat murentuvat ja vääristyvät niiden joutuessa koetukselle elämän ankarassa todellisuudessa.

Kirkko ei milloinkaan kykene rakentamaan maallista, pysyväisluonteista taivasten valtakuntaa, johon se voisi konkreettisesti johdattaa ihmisiä joukoittain. Sen olisi ennenkaikkea keskityttävä tuomaan esiin sitä, mistä ja millä edellytyksin tuo taivasten valtakunta on löydettävissä. Sen mahdollinen löytäminen kyllä saanee aikaan oikeanlaatuiset muutokset myös siihen päässeen ihmisen ulkoisissa toimissa - tai muuten kaikki pyhät kirjoitukset valehtelevat!

 

9. Teesi: Ihmiset ymmärtävät kirkon tekoja, eivät sen sanoja.

 

Kommentit: Itse asiassa sanatkin - kuten myös ajatukset ja tuntemukset ovat tekoja: seurauksia tietoisuuden toiminnasta. Ero sanojen ja konkreettisten toimien välillä on vain aineellisuuden asteessa.

Ei ole mitenkään uusi asia, että suuri osa ihmisistä rajoittaa havaintokenttänsä pääosin konkreettisten ilmiöiden piiriin. He eivät anna suurtakaan arvoa abstrakteille elämänkäsityksille - sellaisten pohtiminen on heille lähinnä turhanpäiväistä ajanhukkaa.

Aineellinen turvallisuus ja sen hedelmistä nauttiminen muodostaa perustan heidän filosofialleen, ja siihen perustuu useimmiten myös heidän käsityksensä "tuon puoleisista" asioista: tuon puoleinen parhaimmillaan on ikuistettua aineellista hyvinvointia - kaikkine tunnetuine ja tuntemattomine nautintomahdollisuuksineen! Ja Jumala on se konkreettinen voimahahmo, joka toteuttaa nuo ihmisen toiveet.

Enemmistön toiveet kaikessa huomioiva kirkko joutuisi suuntautumaan yhä konkreettisempiin toimintamalleihin: samoihin, joita valtio, kunnat, poliittiset puolueet ja erilaiset kansalaisjärjestöt jo perinteisesti tekevät! Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, mikäli kirkko katsoo todellisen kutsumuksensa lepäävän pääasiassa aineellisten asioiden varassa - eikä niissä sanojakin abstraktimmeissa "hullutuksissa", joista sen alkuunpanijat, Jeesus ja Paavali kertoivat.

Tietenkin epäitsekäs konkreettinen toiminta on parempaa kuin "kuollut sana". Mutta kuka pakottaa pitäytymään kuolleessa kirjaimessa, josta ihmiset eivät voi ammentaa mitään sisäiseen janoonsa - ainakaan sellaiset ihmiset, jotka todella ovat janoisia!

Suuri osa ihmisistä ei vielä tunne polttavaa henkistä janoa. Heille kyllä riittävät varsin hyvin kaikki ulkoiset toimenpiteet soppajonoista kirkkohölkkiin. Mutta heidän konkreettiseen janoonsa löytyy aivan riittävästi muitakin tyydyttäjiä? Onko kirkon velvollisuus yrittää työntyä massojen pariin massojen ehdoin? Mitä sellainen aiheuttaa kirkon identiteetille?

Mielestäni suuntautumien todella janoisiin: sellaisiin, joille on mahdollista ja välttämätöntä käsittää elämää ja sen perimmäisiä salaisuuksia muutenkin kuin "puusta veistettyjen" mallien avulla, voisi olla lähempänä evankeliumien viitoittamaa tietä.

Mutta todella janoiset asettavat myös melkoisia vaatimuksia tarjonnan suhteen: heille ei tavanomainen, kirjaimellinen sananjulistus riittä. He hakevat syvempää ymmärrystä siitä, mihin kaikki sanalliset symbolit viittaavat. He hakevat elävää sanaa - sanaa, joka voi johdattaa heitä omakohtaisesti kokemaan "elämän lähteet" - totuuden.

Moni odottaisi pappien uskaltavan rohkeammin katsoa lausumiensa sanojen taakse pysähtymättä niiden kirjaimelliseen asuun. Keskiajan saarnamiehet lienevät olleen tässä suhteessa paljon rohkeampia: he jättivät konkreettisen tulkinnan usein jopa kokonaan pois ja jatkoivat suoraan allegorisiin, tropologisiin ja analogisiin tulkintoihin (ars praedicandi).

Pappien tulisi mielestäni ottaa käyttöön kaikki se tietämys, minkä he ovat korkeatasoisen koulutuksensa myötä itselleen hankkineet. Eikä sen jatkuva laajentaminen ja syventäminenkään liene aivan kohtuuton vaatimus - elämän kaikkia totuuksia kun tuskin voidaan sisällyttää tunnustuskirjoihin!

 

10. Teesi: Älä voivottele kirkon ongelmilla. Toteuta näkysi.

 

Kommentit: Näkemysten toteuttaminen edellyttää luonnollisesti sitä, että sellaisia todella on olemassa. Jonkinlainen "pyhä arkuus" kirkon piirissä lienee syynä siihen, että uusia "näkyjä" ei uskalleta päästää omaankaan mieleensä, saatika sitten tarjoilla julkisesti.
Osasyy tähän arkuuteen on varmaan tarve pitäytyä sellaisten ihmisten oletettujen vaatimusten puitteissa, jotka säännöllisimmin käyttävät kirkon palveluksia. Kovin suuria uudelleen arviointeja ei uskalleta tehdä, koska pelätään menetettävän tuon, usein varsin vähälukuisen joukon luottamus. Eräs suomalainen korkeasti koulutettu teologi ilmaisi asian hieman karkeasti kirjoittaessaan, että "ei uskalleta jättää lammasta ja lähteä etsimään kadonnutta laumaa".

Tärkein edellytys lienee kuitenkin riittävän syvän näkemyksen omakohtainen etsiminen. Ulkoisten muotojen ja toimintojen muutokset eivät välttämättä luo mitään kestävää pohjaa. Kaikki muodollinen uutuus on varsin nopeasti loppuun kulutettu eikä ole sellaista "juomaa", joka voi sammuttaa sisäisen janon.

Kirkon piirissä työskentelevien "teesitalkoot" myös siinä suhteessa, että todellinen "elävä sana" voisi löytää näiden ihmisten opastajien keskuudesta arvoisiaan ilmentäjiä - ja siten tulla virvoittamaan janoisia sieluja - olisivat aina suositeltavia.

Mikäli kirkko aikoo aikaisempaa tarkemmin määrittää sen, kenen joukoissa se seisoo ja kenen lippua kantaa, muistakoon kuitenkin yhä sen nimeämättömän, jonka hiljaista kutsua todelliseen elämään kirkon tulisi varsinaisesti täällä maan päällä edistää.