luther%20ja%20jeesus.jpg

Raamattuopiston opintopäivillä pitämässään luennossa Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko Martikainen esitti väittään, että Martti Luther oli kristillisistä mystikoista kaikkein suurin.

***

Tähän voidaan esittää lukemattomia hyvin perusteltavissa olevia vastaväitteitä lähtien siitä, että mitä todennäköisimmin Nasaretin Jeesus oli mystiikassaan (jumalallisten asioiden tiedostamisessa) huomattavasti pitemmällä kuin Luther. Jeesus kertoo (Johanneksen evankeliumissa) olevan yhtä Isän kanssa, mikä on mystiikan korkein tavoite (tietoisuuden avautuminen perimmäiseen olemukseen). Muualla hän sanoo, ettei puhu omiaan, vaan sitä, minkä hän saa suoraan Isältään (hengestä).

Apostoli Paavalia voidaan myös omakohtaisten kokemustensa puolesta pitää mystikkona. Selvää mystiikkaa olivat myös hänen kirjoituksiaan siitä, että ”henki voi tutkia Jumalan salaisuuksia” – kunhan Kristus on ensin ”tullut puetuksi ylle” (ajallinen tajunta vaihtunut ajattomaksi tietoisuudeksi).

***

Luther oli tutustunut mm. Bernhard Clairvauxlaisen näkemyksiin, joissa keskeisenä oli Kristuksen kärsimysten mietiskely yhdistettynä armottomaan itsensä tutkimiseen.

Myöhemmistä mystikoista voidaan nostaa esiin (1300-luvun alusta) Mestari Eckhart, joka kristityistä opettajista selkiyttää ehkä parhaiten mystisten kokemusten luonnetta, asteita ja edellytyksiä.

Lutherin tiedetään ottaneen vaikutteita mm. Eckhartia välittömästi seuranneelta Johannes Taulerilta (joka tosin ”ei paini samassa sarjassa” kuin edeltäjänsä).

Lutherin omalla vuosisadalla mystikoiksi määriteltäviä olivat mm. Avilan Teresa ja hänen työtoverinsa Ristin Johannes, joista jälkimmäisen näkemykset mystiikasta ovat huomattavasti syvempiä (henkisempiä) kuin Lutherin kokemat ”esiasteet.”

Pian Lutherin kuoleman jälkeen esiintyi Jacob Böhme, jonka mystiset näkemykset vaikuttivat aina tiedemiehiin (kuten Newtoniin) saakka (Suomessa Snellmaniin ja Pohjanmaan mystikoihin).

***

Luther tulkitsi mystisen jumalallistumisen (theosis) tapahtuvan mystisen huokauksen yhteydessä (simul gemitus et raptus) syntyneessä hurmostilassa, eli taivaaseen (?) tempautumisessa, jossa Kristus oli läsnä.

Lutherin tulkinnat muistuttavat ns. morsiusmystiikkaa hänen siteeratessa ”Laulujen laulun” jaetta: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen.” Hetkellinen kokemus ei kuitenkaan vielä käy vakuudeksi siitä, että ”rakkaani ja minä kuulumme ikuisesti yhteen” (koska todellinen ylhäältä syntyminen edellyttää pysyvää muutosta koko tiedostamistavan laadussa).

***

Paavali epäili tempautuneensa ”kolmanteen taivaaseen” (ruumiissaan tai siitä erillään), joten hänen (ja monen muun) näkemyksensä mukaan on olemassa lukuisia sisäisen tietoisuuden tiloja, joista subjektiivisimmat (tunnetilat) tuskin ansaitsevat taivas-nimikettä.

***

Lutherin mystiikan ongelmallisuus tulee ilmi siinä, että hänen kokemuksensa ovat lähtöisin paniikinomaisesta pelosta: Luther kokee kauhua omaa jumalattomuudestaan ja toisaalta samastuu Kristuksen kärsimyksiin (imitate Christi).

Reformaation käynnistäjän taipumus joutua pelon valtaan näkyi jo v. 1505 ukkosmyrskyn yhteydessä, jolloin hän lupasi selviytyessään ryhtyä munkiksi. Tämän ”Jumalan kanssa suoritetun, kuvitteellisen kaupan” ehdot hän myös toteutti.

***

Lutherin korostama psyykkinen yliviritteisyys (kärsimyksen välttämättömyys) johtaa pakonomaisuudessaan helposti suggestiiviseen (ja subjektiiviseen) tilaan (jopa hysteriaan), joka saattaa erikoisuudessa tuntua hyvinkin ”jumalalliselta”, mutta vie (tulosten perusteella) vain harvoin pysyvään muutokseen yksilön tiedostamistavassa. Asennoitumisessa elämään (ja kuolemaan) voi tietenkin tapahtua varsin suuriakin muutoksia.

***

Jouko Martikaisen mukaan Luther kyllä ajatteli, että usko on todellisuudessa mystiikkaa. Tämä on hyvin kaukana viime vuosisatoijen esim. Karl Barthin (1886-1968) näkemyksistä, joiden mukaan evankelinen usko ja mystiikka ovat toisilleen kuin tuli ja vesi.

***

Vastaväitettä siihen, että Martti Luther olisi ollut suurin kristillinen mystikko, voidaan perustella hänen mm. brutaalilla kielenkäytöllään ”entistä äitikirkkoa” ja erityisesti sen johtoa (paavia) kohtaan, tai pitäytymisellään raamatun ehdottomaan, kirjaimelliseen auktoriteettiin (vaikka sen kirjoittajat olivat hänen mielestään ”patologisia valehtelijoita). Vakavin todiste hänen henkistymistään vastaan löytyy hänen kirjastaan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan”, joka sisältää niin silmitöntä vihaa juutalaisia kohtaan, että sitä voidaan rinnastaa jopa Hitlerin asenteisiin.

***

Usko – mikäli se on saavuttanut kohteensa – tulee luonnollisesti ja laatuisenaan ilmi myös ulkoisissa toimissa, koska henkinen tietoisuus ei nojaa inhimillisiin heikkouksiin ja vastakkaisuuksiin, vaan havaitsee välittömästi asioiden todellisen luonteen ja tarkoituksen.

***

Pelko synnyttää vihaa – avautuminen henkeen sen sijaan (mikäli se on tapahtunut) poistaa kaikki inhimillisen tunneolemuksen vuorovesimäiset heilahtelut, jotka nojaavat erilliseen, itsekkääseen minä-tuntemukseen.

***

Viime vuosisatojen luterilaisuuden suhtautuminen mystiikkaan on ollut lähempänä saksalaisen Barthin sosialistista materialismia kuin Lutherin omia käsityksiä.

Suhtautumisen muutos näkyy selvästi myös Suomen kirkon Sakasti-palvelussa esittämissä tulkinnoissa kristillisestä meditaatiosta.

***

Ekumeniikan edesmennyt professori ja Luther-tutkija Tuomo Mannermaa tulkitsee Lutherin näkemyksen meditaatiosta niin, että se on ainoastaan keskittymistä johonkin Jumalan ja ihmisen välillä olevaan tekijään. Oman olemuksen syvyyksiin suuntautuva meditaatio (tai jopa kontemplaatio) ei ole todellista meditaatiota (koska se Mannermaan ”esiymmärryksen valossa” muistuttaa liiaksi itämaisia traditioita).

(Oikea) keskittyminen tulee siten rajata Isä meidän -rukoukseen, uskontunnustuksiin, käskyihin, Psalmeihin ja raamattuun yleensäkin, jolloin Henki saattaa alkaa saarnata (eli ollaan yhä erillisyyden tilassa).

Kristillisen mietiskelyn tulee siten aina olla suhteessa Jumalan kirjoitettuun sanaan (ts. tapahtua ihmisten kirjoittaman ja tulkitseman kirjan rajoissa).

Mannermaata synkemmän kuvan ”esiymmärrysten (ennakkonäkemysten) ulkopuolelle kurottavasta” meditaatiosta antaa ruotsalainen korkeakirkollinen teologi (Åbo akademin professori) ja kirjailija Christian Braw, jonka mukaan ilman esiymmärrystä sisäänpäin kääntyvä ei löydä Jumalan, vaan Perkeleen kuvan.

***

Luther itse toteaa, että uskoa pitää opettaa niin että ihminen tulee sen kautta valetuksi Kristukseen – ollen kuin yhtä erottamatonta persoonaa julistaen: ”Minä olen kuin Kristus!”

Viimeinen toteamus on sama kuin Mestari Eckhartin, joka väitti, että jokaisella on periaatteellinen mahdollisuus päästä aivan samaan Jumalan Poikuuteen kuin mitä Nasaretin Jeesus eläessään toteutti.

Mikäli samuus todella kävisi toteen, ei kyseessä enää olisi mikään keskittyminen tai meditaatio-tila, vaan kontemplaatio, sisäinen yhdistyminen (unio mystica) kohteeseen. Silloin kyseessä ei olisi yhdistyminen johonkin erilliseen olemukseen, vaan universaaliin henkeen, jota henki havainnoi ja kokee itsessään (kunhan ihminen on ensin tullut tietoiseksi hengessä).

***

Lutherin mukaan sielun hiljaisuus on oman tahdon kuolettamista (elämänsä kadottamista) ja jättäytymistä Jumalalle (jossa todellinen elämä on löydettävissä), jolloin ihminen kokee kaiken (ulkoisen) yhdentekeväksi.

Tuomaan evankeliumi esittää yhdentekevyyden laajentamista asennoitumiseksi kaikkia ilmiöitä kohtaan kehottaessaan ”tulemaan ohikulkijoiksi” (jotka eivät sisäisesti takerru katoaviin ilmiöihin).

***

Ainoastaan harvat luterilaiset kirjoittajat ovat nostaneet esiin ihmisen mahdollisuutta tutkia itsessään (hengessään) elämän syvimpiä salaisuuksia. Eräs näistä on belgialaissyntyinen, Ruotsissa karmeliittaluostarissa elänyt filosofian tohtori ja hengellinen kirjailija Wilfrid Stinessen. Kirjassaan ”Kristillinen syvämietiskely” hän toteaa, etteivät mitkään tekniikat sinänsä tuota positiivisia tuloksia – niiden avulla ainoastaan poistetaan esteitä, jonka jälkeen ”Jumala tulee, jos on tullakseen!” Kontemplatiivinen tila ei siten ole itse hankittua, mutta sen edellytyksien luomisessa ihmisen oma pyrkimys on hyväksi, ellei suorastaan välttämätöntä (miksi muuten puhuttaisiin ”hengellisestä laiskuudesta” tai ”leivisköiden tuottamattomasta käytöstä”).

***

Stinessenkin haluaa vannoutuneena kristittynä luokitella kaikki itämaisen mystiikan muodot alemmiksi toteamalla, että niissä kokemus rajoittuu siihen, että ihminen tuntee itsensä yhdeksi maailmankaikkeuden ja sen salaperäisen voiman kanssa, joka elää ja toimii kaikessa (ts. Ihminen rajoittuu rajoittamattomaan). Kristillinen teologi tulkitsee itämaisen mystiikan lähinnä panteismiksi, jollaista nimikettä se ei kokonaisuutena todellakaan ansaitse.

***

Pastori Jaakko Heinimäki lainaa Mestari Eckhartia esipuheessaan ”Sielun syvyys” -kirjaan:

”Me emme voi tyytyä ajateltuun Jumalaan (esim. Vanhan testamentin määrittelemään), sillä kun ajatus katoaa, katoaa myös Jumala. Jumala on aina paljon suurempi kuin käsityksemme hänestä – koska Jumala ei ole sitä tai tätä (käsitteellisesti määriteltävissä).”

Stinessen lainaa erästä trappistimunkkia, joka oli harjoittanut Zen-mietiskelyä, mutta oli myöhemmin havainnut erehtyneensä. Hän oli päätynyt lopulta Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaan (johon oli jo aikaisemmin ehdollistunut).

On selvää, että monille ihmistyypeille (kuten Paavalin mainitsemille ”hylikoille ja psykikoille”) persoonallinen, vanhatestamentin luonnehtima (ihmistä muistuttava) jumaluus on helpommin lähestyttävä kuin universaali olemus ja oleminen. On myös selvää, ettei henkisyyden syvimpiä ulottuvuuksia tulisi alentaa näiden ”lasten ruokaa kaipaavien” mukaisiksi.

***

Lukemattomat kristilliset tulkitsijat väittävät (omahyväisyydessään tai tietämättömyyksissään), ettei itämainen ykseyskokemus ole samaa kuin kristillinen, koska itämailla ei kokemusten yhteydessä puhuta välittävästä tekijästä, Jeesuksesta (ainakaan samalla nimikkeellä).

On kuitenkin syytä muistaa, että raamattu sinänsä sisältää hyvin paljon suoria, epäsuoria ja muuntuneita vaikutteita vanhemmista, itämaisista perinteistä – samoin Egyptistä.

Tämä ei ole mikään ihme. Aabrahamin uskotaan olleen kotoisin Galdean Urista, sumerien maasta. Lisäksi juutalaiset viettivät kuutisen kymmentä vuotta Babyloniassa, ja osa heistä lienee asunut myös Egyptissä (missä Mooseksen sanotaan saaneen oppia ”kaikessa viisaudessa”).

***

Ykseyskokemusten erilaisuus edellyttäisi sitä, että sekä ihmisen sisäinen olemus että myös äärimmäinen totuus olisivat itämailla erilaiset kuin kristillisissä puitteissa.

***

Suomalaisessa tulkinnassa (Sakastissa) Lutherin kontemplaatio-näkemyksistä kerrotaan hänen esittäneen, että rukoukset ja mietiskely johtavat tentaatioon eli sisäiseen koetukseen (tenttiin), koska ihminen on loppuun saakka langenneisuutensa vanki ja siten ”tentattavana Jumalan edessä” (ei siten Jumalassa).

Vasta perille päässeet (ne harvat ja valitut) voivat nauttia rikkoutumattomasta yhteydestä Jumalaan.

Saattoi käydä jopa niin, että Luther heijasti ja yleisti omia pelkotilojaan ja ajautui ne kestääkseen uskon ja armon ylikorostukseen – jota myöhemmät polvet ovat vielä lisäilleet.

”Tentaation” syvimmistä vaiheista (uskon, toivon ja rakkauden kaavun päälle pukemisesta) voi saada syvällisen kuvan Ristin Johanneksen kirjasta ”Hengen yö.”

***

Jouko Martikainen on puhunut ”sielun roudasta”, joka estää ihmistä pääsemästä kosketuksiin todellisuuden kanssa – muuta kuin hetkittäin (tempauksissa). Hänen mukaansa ”routa” on luonnollinen suoja, joka estää ihmistä pääsemästä kosketuksiin äärimmäisen pahan kanssa, jota hän pelkää eikä kestäisi.

Martikainen saattaa hakea ”routansa” turhan syvältä (sielusta saakka), koska se löytyy mielen tietoisesta tai alitajuisesta puolesta. Niin sanottu puhdistautuminen alkaa tietenkin tietoisesta olemuksesta (tunteista ja ajattelusta). Alitajuinen aines nousee luonnollisesti esiin suhteessa tietoisen olemuksen puhdistumiseen (kellarin villit koirat alkavat huutaa vapautustaan). Raamatun vertaus salatun noususta esiin viittaa negatiiviselta osaltaan tähän (positiivinen puoli paljastaa totuuden).

***

Sakastin selityksessä kristillisestä kontemplaatioista todetaan, että sen täydellinen toteutuminen on meille tässä elämässä saavuttamaton tavoite, sillä Eedenin porttia vartioi vahvoja kerubeja ja salamoiva, leimuava miekka!

Toisin sanoen: Uuden testamentin kirjoitukset ja lupaukset ylhäältä syntymisestä, Jumalan lapseksi tulosta, taivaallisista häistä ja ahtaan portin läpäisystä ovat täysin katteettomia!

Jo Jeesus arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia (fariseuksia) siitä, etteivät nämä etsineet totuutta tosissaan eivätkä sallineet kenenkään muunkaan sitä etsivän. Edellisen väittämän perusteella kirkko on omaksunut juutalaisten johtajien perinteen.

Suomalaisten teologien tulkinta näyttää hyväksyvän ainoastaan Kristuksen avulla ja kautta tapahtuvat ”kaupan”, missä ihminen antaa Kristukselle lahjaksi syntisen luontonsa, ja hän antaa vastalahjaksi suloisen luontonsa.

Mestari Eckhart sanoisi tämän kaltaisesta ”Jumalan rakastamisesta”, että siinä rakastetaan Jumalaa kuin lehmää – siltä odotetun maidon takia (ja siten kelvottomasti, pyyteellisesti).

***

Niin sanottujen tempautumisten tulkintaa pysyväksi jumalyhteydeksi eivät tue ne mystikot (kautta aikojen), joilla todennäköisesti on ollut asiasta huomattavasti syvempiä kokemuksia kuin Lutherilla itsellään.

Tunnustettu dominikaanijohtaja, Tuomas Akvinolaisen oppituolin haltija, Mestari (maisteri) Eckhart, luokittelee mystiset kokemukset laadultaan kolmeen kategoriaan:

1. tempautumisiin, 2. Jumalan Pojan syntymään ja 3. avautumiseen (murtautumiseen) jumalalliseen lähteeseen.

Eckhart ei pidä tempautumisia henkisessä mielessä kovin merkittävinä, koska ne vain harvoin avaavat kokijansa tietoisuuden pysyvästi tai välittömästi palautettavaksi ajallisten ehdollistumien (riivaajien tiedon) yläpuolelle.

Eckhart tulkitsee todellisen ”ylhäältä syntymisen” tapahtuneen (sielun syvimmässä olemuksessa) vasta silloin, kun tietoisuuden keskus on siirtynyt (tai on helposti siirrettävissä) asioiden ydinolemukseen – jonka puoleen kääntyen voi hänen sanojensa mukaan ”saada välittömästi enemmän tietoa kuin mitä maailmasta olisi milloinkaan saatavissa.”

Samaan ”ehtymättömään ja erehtymättömään alkulähteeseen” viittaa myös Jakob Böhme todetessaan, että hän saa tietonsa ”omasta kirjastaan” – ei ulkopuolelta, vaan sisältä tai pikemminkin sisäisimmältä.

***

Paavo Ruotsalainen kärsi samantapaisesta synnintunnosta eli pelkotiloista kuin Luther. Seppä Höggman näki syyksi sen, ettei Paavo ollut vielä saavuttanut Kristuksen sisäistä tuntemusta (ainakaan asian pysyvässä merkityksessä).

Suometar-lehti tosin vesitti asiaa myöhemmin tulkitsemalla, että Paavolta puuttui vain se, ettei hän ollut ”myynyt kaikkea” eli luopunut omista yrityksistään kelvata Jumalalle.

***

Eckhart opastaa (Opetuspuheissaan):

”Ihmisen ei pitäisi niin paljon huolehtia siitä mitä pitäisi tehdä, vaan siitä mitä pitäisi olla.”

Toisin kuin Luther, Eckhart väittää: ”Voimakkain ja arvollisin rukous lähtee vapaasta mielestä (ei koskaan pelkotiloista), joka ei häiriinny mistään eikä ole kiinnittynyt mihinkään – ollen siten kokonaan irtautunut omasta (pyyteellisestä) itsestään.”

Ja että: ”Paras ja todellisin ja tuloksellisin katumus perustuu täydelliseen pois kääntymiseen kaikesta, mikä ei itsessä ja luodussa ole Jumalaa tai jumalallista. Meidän on käännyttävä kokonaan ja täydellisesti kohti Jumalaamme järkähtämättömässä rakkaudessa, niin että meissä elää suuri hartaus ja kaipaus Jumalaan (tietenkin ilman toivoa palkkiosta).”

Sillä: ”Jumala tulee ihmiseen samassa suhteessa missä ihminen irrottautuu kaikista asioista.”

***

Uusi testamentti puhuu mystisistä kokemuksista eli jumalallisten salaisuuksien avautumisesta hyvin viitteelliseen tapaan, koska näihin asioihin opastaminen tapahtui aikoinaan pääsääntöisesti yksilöllisen opetuksen muodossa (Jeesustakin kutsuttiin mestariksi tai opettajaksi).

Uudessa testamentissa puhutaan ylhäältä syntymisestä (tosin vain Johanneksen evankeliumissa), taivaallisista häistä, lapsen kaltaiseksi tulemisesta tai ahtaan portin läpäisemisestä kaidan polun päätteeksi. Kaikki nämä kuvaavat inhimillisen tajunnan ”transponoitumista” jumalalliseksi.

Evankeliumit (tai Paavali) eivät anna kovin yksiselitteistä kuvaa siitä, onko kyseessä hetkellinen tapahtuma vai pitkäaikainen prosessi, vai mahdollisesti sekä että. Paavali tosin viittaisi siihen, että ihmiset eivät ole sisäisesti aivan samalla viivalla, vaan ovat kuin eriasteiset koululaiset, joista vain ani harvat (teleiokset, täydelliset) kykenevät suoraan ”tutkimaan Jumalan syvyyksiä”.

Hylikoit (lihalliset, maalliset) ja psykikoit (psyykkiset) etsivät henkeä (tai sen ilmentymiä) ulkoisista kohteista tai omista tunteistaan saavuttaen mahdollisesti psyykkisiä kokemuksia (hengellisiä esiasteita). Kokemukset rohkaisevat heidän pyrkimyksiään, mutta saattavat väärin (liian lopullisiksi – pelastaviksi) tulkittuina pysäyttää heidän sisäisen kulkunsa ”kaidan tien alkumetreille.”

***

Ylhäältä syntyminen voitaisiin käsittää myös ”ylhäältä syttymiseksi”, missä pelkkä kipinä ja leimahdus eivät vielä takaa pysyvyyttä. Liekin tulee kohota täyteen mittaansa ja polttaa pois (tulella kastaen) kaikki esteet inhimillisen ja jumalallisen väliltä. Tätä Eckhart tarkoitti ”murtautumisella jumalalliseen lähteeseen” (consummatum est, se on täytetty), jossa jumalallinen ”vuodattuu” aina fyysiseen olemukseen (voimiin ja aivotietoisuuteen) saakka.

***

Ihmiset lienevät periaatteessa tasa-arvoisia siinä, että heidän kaikkien syvyyksissään piilee mahdollisuus avautua koko elämän syvimpään olemukseen saakka (perimmäisen avulla ja armosta), kunhan prosessin esteenä olevat tekijät poistuvat (tai tulevat pois eletyiksi) tieltä.

Elämässä vallinnee kuitenkin käytännössä samankaltainen tilanne kuin entisessä postipankin mainoksessa, jossa ”jotkut olivat vielä menossa, toiset jo tulossa!”

Jotkut kaipaavat vielä ulkoisia virikkeitä kehittääkseen mentaalista olemustaan, toiset alkavat irtautua ulkoisista asioista sulattaakseen virikkeet sisäiseen olemukseensa ymmärryksenä ja lopulta suorana havaintona – kaiken ilmenneen ydinolemuksena ilmenemättömässä ydinolemuksessa.