silta5.jpg

Filosofi Nietzsche kirjoitti: ”Ihminen on jotain, mikä täytyy tulla voitetuksi. Ihminen on silta eikä mikään tarkoitusperä.”

Uuden Testamentin evankeliumitkin viittaavat siihen, että muodon kautta koettava, maallinen elämä on luonteeltaan suhteellista ja ylitettävissä:

”Joka elämänsä kadottaa, hän sen löytää.”

Ihmiselle on siten periaatteessa mahdollista löytää todellinen elämä, jossa ei ole ajalliseen tajuntaan liittyviä tietoisuuden katkoksia. Neuvot ikuisen elämän saavuttamiseksi ovat tosin varsin ylimalkaisia:

”Etsikää niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.”

Ihmiset saattavat ottaa oman persoonallisen ihmisyytensä niin itsestään selvänä asiana, etteivät he voi uskoa sen takaa löytyvän mitään muuta kuin tyhjyyttä tai samantapaisen muodon kautta koettavissa oleva jatkumo?

***

Tuomaan evankeliumi (58) toteaa:

”Autuas se ihminen, joka on nähnyt vaivaa ja löytänyt elämän.”

Lausuman mukaan löytäminen edellyttää omakohtaista ponnistelua muullakin tavoin kuin vain otsa hiessä.

Tuomas jatkaa aiheesta (81):

”Joka on tullut rikkaaksi, se hallitkoon. Jolla on valta, se luopukoon siitä.”

Teksti liittyy joltakin osin ns. Maslowin tarvehierarkiaan: siihen, että ihminen hakee maallisessa elämässään alkuvaiheissa karkeita aistillisia ja aineen mahdollistamia kokemuksia ja nautintoja. Kyllästyttyään niihin hän hakee valtaa ja ajan mittaan myös kunniaa. Prosessi ei kuitenkaan käytännössä ole noin yksinkertainen, saati lineaarinen.

***

On selvää, ettei mikään ulkoisesti saatavissa oleva virike ei voi loputtomasti tyydyttää ihmisen mieltä, saati sielua, joten Tuomas nostaa esiin aivan toisenlaisen suhtautumisen maailmaa kohtaan (27):

”Jos ette paastoa maailmasta, ette löydä valtakuntaa.”

Evankeliumi vahvistaa toisaalla lausumaansa (67):

”Se ken tietää kaiken, mutta ei tunne itseään, siltä puuttuu kaikki.”

Tässä ei tietenkään puhuta mistään tavanomaisesta omien luonteenpiirteidensä tuntemisesta, vaan koko sisäisen olemuksensa täydellisestä tiedostamisesta. Tähän olemukseen sisältyy myös mielen yläpuolella olevat tekijät, sielullinen ja henkinen puoli (käsitteet ovat eri koulukunnissa päinvastaisessa järjestyksessä).

Tuomas lisää asiaan vielä näkemyksen muodollisen ilmennyksen loppumisesta (111):

”Taivaat ja maat kääritään kokoon teidän nähtenne, mutta se, jolle elävä Isä on antanut elämän, ei ole näkevä kuolemaa.”

Eikö Jeesus sano: ”Joka löytää itsensä, sille maailma ei ole minkään arvoinen?”

Periaatteessa koko elämisen mahdollisuus on peräisin ajattomasta lähteestä, mutta inhimillinen tajunta on kadottanut tietoisuutensa samastuessaan aikaan ja tilaan.

Elämän vastaanottaminen elävältä Isältä, kaikkeuden ikuiselta lähtökohdalta ja alulta, tarkoittaa aivan samaa kuin todellisen itsensä löytäminen. Silta ajallisen ja ajattoman välille rakentuu silloin uudelleen, ja ajallinen asettuu omaan suhteelliseen arvoonsa tai absoluuttisesta näkökulmasta tarkastellen arvottomuuteensa.

Jakob Böhme olisi todennut tästä:

”Loppu on saavuttanut alun.”

Johanneksen evankeliumin mukaan erillisyyden tulee lopulta yhdentyä ihmisen sisäisyyksissä (Isä ja minä olemme yhtä – ja muiden tulisi päästä samaan ykseyteen).

Tuomas kirjoittaa samasta asiasta (106):

”Kun teette kaksi yhdeksi, teistä tulee Ihmisen Poikia. Kun silloin sanotte: ’Vuori, siirry muualle’, niin se siirtyy.”

Inhimillinen, ajallisiin ilmiöihin ja omaan persoonaansa samastuva olento ei tietenkään itse kykene yhdentämään itseään mihinkään ajattomaan ja rajattomaan – ilman että tuo ajaton tulee sielun tasolla vastaan. Ajaton on aina valmis olemaan vastassa – siinä mielessä armo on ikuinen – kunhan ajallinen puoli vain on valmis irrottamaan otteensa tilapäisistä asioista – itsensä mukaan lukien.