Adventti-kynttil%C3%A4.jpg

Hoosianna on alkujaan hepreankielinen huudahdus, joka varsinaisesti merkitsee "oi auta" tai "pelasta”.

Nykyisen virsikirjan ensimmäinen virsi on peräisin 200 vuoden takaa, saksalaiselta Voglerilta, jonka Ruotsin kuningas Kustaa kolmas palkkasi hovimusiikkinsa johtajaksi.

Hymni rantautui Suomeen 1800-luvun puolenvälin jälkeen, mutta virsikirjassa se sai kärkipaikkansa vasta v. 1986.

Hoosianna on muodostunut symboliksi joulun odotukselle. Se lienee yksi koululaisten suosikkivirsistä, jota veisattiin poikkeuksellisen innokkaasti adventin alkua edeltävissä aamuhartauksissa (nykyisissä avauksissa).

Suosion salaisuus saattaa piillä sekä hymnin reippaassa rytmissä että sanoituksen niukkuudessa, joista jälkimmäinen muistuttaa nykyistä kevyttä musiikkia ylenpalttisine samojen sanojen kertauksineen.

Tässä virressä löytyy ainoastaan kaksi teemaa: Daavidin pojan kiittäminen, ja hänen tulonsa Herran nimeen.

Virren sanat viittaavat konkreettisesti tulkiten siihen, että Nasaretin Jeesus olisi ollut Joosef-isänsä kautta Daavidin sukua (Luuk. 1:27; 2:4. Ilm 22:16).

Sekä Matteus 1:18 että Luukas 1:34 sitä vastoin väittävät Jeesuksen saaneen alkunsa Pyhästä Hengestä, joka ei liene Daavidin sukua.

Uskontunnustuksemme on omaksunut tämän neitseellisen sikiämisen ilmeisesti korostaakseen Jeesuksen ainutlaatuisuutta. Tämän päivän rationaaliseen ajatteluun tottuneet ihmiset saattavat olla jo varsin skeptisiä asian suhteen.

Luukas kertoo hieman aikaisemmin (1:15) Johannes kastajan alkuvaiheista sanoen, että hän oli Pyhän Hengen täyttämä jo äitinsä kohdusta saakka, mutta ei kuitenkaan Hengestä siinnyt.

Evankeliumien ristiriitaisuuteen saattaisi tuoda ratkaisun Johanneksen 3:3, jossa Jeesus esittää, ettei kukaan voi nähdä Jumalan valtakuntaa, ellei hän ensin synny uudesti ylhäältä.

Johannes puhuu tässä inhimillisessä tietoisuudessa tapahtuvasta täydellisestä muutoksesta, jota voidaan kutsua myös Pyhän Hengen kasteeksi tai hengen tulella kastamiseksi. Se lienee ainoa ihmiselle mahdollinen ”neitseellinen alku”, koska eläinkunnassa partenogeneesiin kykenevät vain kummitussirkat, jotkut hämähäkit, kirvat, amatsonimollit ja kalkkunat.

Saattaa hyvin olla, että Matteus ja Luukas eivät tyytyneet vain siihen, että Jeesus olisi ollut sisäisessä mielessä ylivertainen ihminen. He halusivat rakentaa hänelle myös kuninkaallisen lihallisen alkuperän – eivätkä välittäneet asiaan tulleesta ristiriidasta.

Evankeliumien nojalla ei voida päätellä varmasti, oliko Nasaretin Jeesus täysin yhdistynyt jumalalliseen perusolemukseen (Isäänsä) jo syntyessään (niin sanottu avataara, jumalallinen inkarnaatio), vai tapahtuiko ”ylhäältä syntyminen” hänessä vasta myöhemmin.

Henkisen olemuksen avautumisessa saattaa lisäksi olla erilaisia asteita, joista vasta korkeimmassa kaikki rajat inhimillisen ja jumalallisen välillä poistuvat.

Johanneksen evankeliumin 19:30 voisi mahdollisesti kuvata (ainakin symboloida) niistä viimeistä ja korkeinta vaihetta, jossa Jeesuksen kerrotaan lausuneen: ”Se on täytetty – consummatum est!” Ihmisyyden mitta on joka suhteessa tullut täytetyksi!

 

Hoosianna, Daavidin Poika,

kiitetty olkoon hän!
Kiitetty Daavidin Poika,
joka tulee Herran nimeen.
Hoosianna, hoosianna,
hoosianna, hoosianna!
Kiitetty Daavidin Poika,
joka tulee Herran nimeen.