Usko on harvoin vilpitöntä, vielä harvemmin pyyteetöntä, äärimmäisen harvoin täysin puhdasta kaikista ajallisuuden ja erillisyyden luomista luonnollisista vääristymistä – niin sanotusta perisynnistä.

***

Vain harvat sulkeutuvat kammioonsa (omaan sisäisyyteensä) luottaen siihen, että jostakin sen kätköistä löytyy sellaista, jossa on kaikki tieto tarpeistamme ja elämämme tarkoituksesta.

Me saatamme kuvitella Jumalan ikivanhaksi, hajamieliseksi mieheksi, jota pitää jatkuvasti muistutella (kuin lapset joulupukkia) meille tärkeistä asioista.

Meillä on myös taipumus anoa jokapäiväisiä asioita, joista meidän tulisi itse pitää huolta, että oppisimme jotakin ainakin tämän maailman lainalaisuuksista.

Todellisuudessa (ja oikein käännettynä) Isä Meidän rukous kehottaa pyytämään taivaallista, henkistä leipää (arton epiousion, panem supersubstantialem) – sitäkin mieluiten täysin pyyteettömästi niin, että suoritamme kaikki toimemme parhaan tietomme mukaan ja jätämme sitten muun ja itsemme ”Herran haltuun.”

***

Varsin yleisen käsityksen mukaan Jumala sekaantuu jopa perimmäisessä olemuksessaan suoraan ulkoisen elämän ilmiöihin. Tämä saattaa kuitenkin olla harhaluulo. Ilmenneessä kosmoksessa on omat jumalalliset ulkoiset ja sisäiset lainalaisuutensa, affiniteettinsa ja hierarkiansa, jotka pitävät huolta jokapäiväisen elämän luonnollisesta juoksusta (vaikka juoksu ei siltä aina näytäkään). Elämässä sekä apu että koetukset tulevat pääsääntöisesti toisten olentojen ja luonnonilmiöiden kautta.

Mooseksen kirjan luomiskertomuksessa Jumala näyttää olleen tyytyväinen luomuksiinsa. Uutisia seuraten moni voisi todeta, että ainakin ihmiskunnan osalta Hän tyytyi turhan vähään.

Kristillisen tulkinnan mukaan Jumala joutui kertaalleen tuhoamaan lähes kaikki luomuksensa ja korjailemaan myöhemmin virheitään uhraamalla oman Poikansa parantaakseen ihmiskunnan olemattomia mahdollisuuksia toteuttaa itsessään alkuperäinen Jumalan kuva.

Mooseksen kirjan luomista on kuitenkin saatettu tulkita virheellisesti niin, että on katsottu sen tapahtuneen ajan ja tilan puitteissa, joissa vielä nykyisinkin löytyy selvää haasteellisuutta.

Mestari Eckhart valaisee asiaa siten, että alkuperäinen luominen on ollut virheistä vapaata, mutta se on tapahtunut ajattomuudessa. Ajan ja tilan (ilmennyksen) puitteissa luominen on vielä pahasti puolitiessään. Ihminen on siinä vain yksi olennainen luova tekijä, joka vasta totuttelee alempien välineiden (etenkin järkensä) käyttöä.

Paavali esitti ihmisyyden pitkän yleisen kehityskulun ”elävästä sielusta eläväksi tekeväksi hengeksi.”

***

Jokaisen yksilön sisäiseen olemukseen lienee jo ennen syntymää ”ajettu” eräänlainen (sekä tajunnallinen että geneettinen) ohjelma, joka tuo hänen koettavakseen erilaisia virikkeitä, mutta ei tietenkään määrää hänen suhtautumistaan tai reagointejaan niihin.

Astrologi on eräänlainen meteorologi, joka voi viitteenomaisesti esitellä erityistä aikaperspektiiviä elävän yksilön kohdalle mahdollisesti tulevia ”kosmisia sääilmiöitä.” Astrologian nojalla ei kuitenkaan voida päätellä sitä, miten kukin erilaisiin sisäisiin ”tuuliinsa” reagoi.

Ihmisellä on jonkin verran ns. vapaata tahtoa, jonka toiminta-alan laajuus tai kapeus (kohtalonomaisuus) riippuu yksilön sisäisistä valmiuksista ja vahvuuksista. Vapaan tahdon suhteellinen luonne sinänsä johtuu siitä, että ihmisen tajunta on ehdollistunut ajallisiin kokemuksiinsa, jotka automaattisesti värittävät kaikkea mitä hän kohtaa.

***

Matteus 6:34 toteaa: ”Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa.”

Lause ei kehota uskomaan fatalismiin, ehdottomaan kohtaloon, vaan ainoastaan välttämään aikaisempien ikävyyksien projisointia tulevaisuuden odotuksiksi. Elämä tuo eteen sen mitä se tuo. Ihminen voi vastata kohtaamiinsa virikkeisiin vain tässä ja nyt. Suunnittelu ja järjen käyttö ovat eri asioita kuin turhanpäiväinen murehtiminen, joka lähinnä kuluttaa energioita (lahjaksi saatuja ”leivisköitä”).

***

Ajatuksillaan, tunteillaan ja toiminnoillaan ihminen ”luo” ainakin omaa elämäänsä ja toimii samalla ”hiomakivenä” kohtaamiensa ihmisten (ja muun luonnon) suhteen. Luonto tietenkin tuhoaa aikanaan kaikki näkyvät luomukset, joita tehden ja tarkastellen ihmiset ovat voineet harjoittaa tajunnallisia kykyjään sisäisiksi (sielullisiksi) ominaisuuksikseen.

***

Monet ovat elätelleet kuvitelmia siitä, että tästä ulkoisesta maailmasta muodostuisi erillisille psyko-fyysisille olennoille joskus ”taivaallinen elintila”, josta kaikki kärsimystä tuottavat tekijät ovat poistuneet.

Tämä toive ei ehkä milloinkaan toteudu, sillä maailma on ”yhtenäiskoulu”, jossa ilmenee tulevaisuudessakin harmonian rikkovaa erilaisuutta.

Luukkaan 12:51 esittää ilmenneen maailman dynamiikkaan kuuluvan ristiriitaisuuden seuraavasti: ”Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? Ei, sanon minä teille, vaan eripuraisuutta.”

Toisaalla kuitenkin Johannes 14:27 kirjaa Jeesuksen ylevät ja ylentävät jäähyväiset: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa.” Tällainen rauha on kuitenkin mahdollista ainoastaan niille, jotka ovat sydämissään jättäneet taakseen maailman rauhattomuuden ja avautuneet tilaan, jota mikään ulkoinen ei voi järkyttää.