Yhteisten piirteiden suhteen voisimme tässä poimia ajatuksen pyhän tavoittelusta. Perusideana on se, että kaiken tämän aistittavan, alati muuttuvan takana on olemassa jotakin muuttumatonta ja ehdottoman hyvää, jota ihminen voi tavoitella.

Tavoitteen saavuttamisen mahdollistamisen edellytysten ja keinojen suhteen on eroavuuksia. Kristityt esimerkiksi katsovat, että usko sovitukseen on välttämätöntä, koska ihminen on täysin kykenemätön itse astumaan inhimillisten rajoitteidensa yli.

Islam ei opillisesti poikkea kovinkaan paljon kristinopista, lukuun ottamatta sijaissovitusta, uskovathan muslimit Jumalaan, enkeleihin, jumalalta saatuihin kirjoihin, profeettoihin, tuomiopäivään ja ylösnousemukseen, sekä kohtaloon.

Ainakin luterilaisissa suuntauksissa usko enkeleihin on tosin ohentunut (sen noususta on pieniä merkkejä), ja kohtalo lasketaan mieluummin itämaisten uskontojen piiriin.

Kristinuskon ja islamin selkeästi yhteinen piirre on käsitys yhdestä ainoasta persoonallisesta elämästä, jonka aikaisiin edesottamuksiin kuoleman jälkeinen elämä nojaa.

Itämaiset uskonnot poikkeavat muodollisesti varsin paljon näistä nuoremmista versioista. Niissä on joko paljon jumaluuksia, kuten hindulaisuudessa, tai ei yhtään, kuten buddhalaisuudessa. Kristityt tulkitsevat monijumalaisuuden suoraviivaisesti epäjumalanpalvelukseksi, ja persoonallisen jumalan puuttumisen pelkäksi eettiseksi järjestelmäksi, jopa ateismiksi.

Kaikissa edellä mainituissa uskonnoissa on lukemattomia suuntauksia, joissa tulkitaan alkuperäistä viestiä hieman eri tapaan.  Eroavuudet eivät yleensä kuitenkaan ole niin suuret kuin mitä niistä syntyneet kiistat ja väkivaltaisuudet antaisivat ymmärtää.

Kiistojen kärjistyminen johtunee pääasiassa siitä, että poikkeavien suuntausten johtajat ovat alkaneet korostamaan eroja lujittaakseen valta-asemaansa. Kun omista käsityksistä on tullut ainoita ”jumalallisia”, on niiden puolustamisessa usein turvauduttu myös väkivaltaan.

Väkivaltaisuudesta ei siten voida varsinaisesti syyttä itse uskontoja – perustajista puhumattakaan - vaan inhimillistä vallanhalua, jonka välineiksi uskontoon lisätään, tai siitä kaivetaan esiin elementtejä, jotka näyttäisivät tukevan voimakeinojen käyttöä.

Monien uskontojen historia on kirjoitettu tunnustajiensa tai vastustajiensa verellä. Historia opettaa turhan usein sen, ettei siitä ole riittävästi opittu. Ihmisille tyypillinen ”psykologinen muisti” vetää elettävään hetkeen ”menneisyyden haamut ja haavat”, jotka antavat motiivin ja suunnan toiminnalle – luovat jatkumon ikävyyksille.

Jotkut kristityt saattavat väittää, etteivät buddhalaiset pyri minkäänlaiseen jumalan yhteyteen – parhaimmillaan he vain koettavat päästä syntymien pakosta ja ”raueta nirvanan tyhjyyteen”. Mutta käsitykset nirvanasta saattavat olla pahasti harhaanjohtavia – tyhjyyden sijaan sitä voitaneen yhtä hyvin kutsua täydelliseksi ajattomaksi olemiseksi – vieläpä ”yhtä olemiseksi” Johanneksen evankeliumin tapaan.

Kristilliset käsitykset taivaasta muuttumattomana tilana eivät periaatteessa eroa tästä. Niin kristityiden kuin islamilaisten kansanomaiset käsitykset taivaasta heijastavat pääosin inhimillisen kuvittelun tuotoksia, jotka muistuttavat suuresti tätä koettua maaelämää ihanteellisimmillaan. Taivaskäsitys kristallivirtoineen ja harpunsoittajineen kuulunee siten kuoleman jälkeisiin subjektiivisiin tiloihin, joita raamatunkin mukaan ”Isän talossa” löytyy lukuisia.

Subjektiivisissa tiloissa voi olla yhteisiä ominaisuuksia sisältäviä ”olemisen tasoja tai tiloja”, joissa elävät tajunnat kykenevät muokkaamaan olotilansa täysin yksilöllisiksi, koska ympäristö mukautuu ajatuksiin välittömästi, kuten unen aikana. Objektiivisessa maallisessa elämässään ihminen myös muokkaa ainetta ajatustensa nojalla, mutta fyysinen aine ei tottele välittömästi, kuten psyykkinen tekisi (ja uni).

Itämaisten ja länsimaisten uskontojen yhtenä suurena erona pidetään ns. jälleensyntymisoppia. Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa se tarkoittaa, että yksilölliset sieluolemukset asettuvat karmallisten syiden ohjaamana yhä uusiin kehoihin, tosin muistonsa menettäneenä, kunnes kaikki itse luodut seuraukset on kannettu.

Evankeliumien joissakin kohdissa on epämääräisiä viittauksia jälleensyntymisen mahdollisuuteen (Jeesuksen osalta), ja katolisen kirkon opeissa on käsitys kiirastulesta, jota voitaisiin tulkita karman toiminnaksi. Evankeliumitkin kirjoittavat tekojen seurauksista, mutta eivät määrittele yksiselitteisesti, miten ja koska ne tulevat kannettaviksi. Joissakin kohdin tosin puhutaan seurausten jatkuvat aina neljänteen polveen saakka, jolloin tarkoitetaan ehkä lähinnä tekojen kollektiivisia tai yhteisöllisiä vaikutuksia.

Itämaisissa uskonnoissa pyritään pois lukemattomien jälleensyntymisten kierteestä autuaaseen olotilaan, länsimaisissa siihen ajatellaan päästävän yhden elämän nojalla – lopullisesti vasta viimeisenä päivänä, mikäli elämän aikana on omaksuttu tarvittavat, pelastavat käsitykset.

Ero on siten vain aikaperiodissa. Paavalikin saattoi puhua, tosin hämärästi, yhtä elämää pidemmästä ajasta, joka kuluisi ensimmäisen Adamin muuntumisesta viimeiseksi, henkiseksi luovaksi olennoksi. Kirkkoisä Origenes kirjoitti sielun ennalta olemisesta, joka tietenkin olisi edellytys ja lähtökohta jaksottaisille syntymille.

Islamin etiikkaan kuuluu joukko hyveitä: kiitollisuus Jumalaa kohtaan, tottelevaisuus Jumalaa ja hänen sanansaattajaansa kohtaan, ystävällisyys, siveys, rehellisyys, uskollisuus, nöyryys, rauhaa rakastavuus, oikeudenmukaisuus, kunnioittavuus, rohkeus, veljesrakkaus sekä armeliaisuus. 

Samat periaatteet on varsin helposti löydettävissä myös kristillisistä evankeliumeista, kuin myös vanhasta Testamentista.

Buddhan neljä totuutta ja kahdeksanosainen tie tähtäävät kärsimyksen täydelliseen lakkaamiseen.

Ihmiset tyytyvät ajatuksissaan ja toiveissaan yleensä odottamaan onnellisuutta. Buddhalaisten hengellinen johtaja, Dalai Lama, asettaakin onnen tavoittelun yhdeksi yhdistäväksi piirteeksi eri kulttuurien ja uskontojen vaikutuspiireissä olevien ihmisten kesken.

Ikuisen onnen tavoittelu saattaa juontua siitä, että onni täällä ulkoisessa maailmassa useimmiten osoittautuu varsin lyhytaikaiseksi. Vain ani harvoin toteutuu satujen loppulause: he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.

On vaikeata päätellä, johtuiko ajatus ikuisesta autuudesta alun perin aavistuksesta, joka on istutettu ihmisten sisäisyyksiin, vai lähinnä niiden poikkeuksellisten yksilöiden kertomuksista, joilla uskotaan olleen ja olevan omakohtaista tietoa asioista. Ehkä kumpikin ajatus nojaa jollakin tavoin totuuksiin, sillä miten muuten saisivat esitetyt ideat vastakaikua ihmisissä, jotka yleensä tyytyvät hetkellisiin nautintoihin.

Uskontojen historia osoittaa, että niissä on nähty suurta vaivaa etsittäessä eri suuntauksia erottavia käsityksiä, joiden kautta on voitu profiloitua omaksi erityiseksi ryhmäksi. Eriytyminen kaikkine seurauksineen on edennyt jo niin pitkälle, että alkaisi olla korkein aika ryhtyä hakemaan yhdistäviä tekijöitä, että vältyttäisiin lisäämästä vastakkainasettelua, joka vaarantaa kaikkien yksilöiden ja yhteisöiden vapautta ja turvallisuutta.

Pyrkimys kärsimysten täydelliseen lakkaamiseen olisi yksi yhdistävä tekijä – siihen tarvittavat keinot, edellytykset ja aikaperiodi ovatkin lähinnä sivuseikkoja, joista voidaan käydä rakentavaa keskustelua, ja joihin saa myös jäädä erilaisuutta ja liikkumavaraa.