Ihmisen mielessä vaikuttaa ensiksikin monia luonnollisia haluja, joiden tarkoitus on lähinnä elämän ylläpito. Ihmisen keho viestii tajuntaan tarpeistaan synnyttämällä tunteen nälästä, janosta ja levosta – joiden tyydyttämiseen mieli voi ihastua niin, että ne nousevat elämässä turhan keskeisiksi tavoitteiksi.

Ihmismielen ersä ongelma on juuri siinä, ettei se kykene havaitsemaan tai halua havaita, mikä on todella tarpeellista ja mikä liikaa tai jopa vahingollista.

Raamatullista käskyä lisääntyä ja täyttää maa on monin paikoin noudatettu (raamattua näkemättömienkin piirissä) niin kunniakkaasti, että on päädytty ylikansoitukseen ja nälänhätään – sen noudattamattomuus (usein mukavuussyistä) on johtanut väestön vanhenemiseen omine (tuttuine) ongelmineen.

Halu sinänsä ei ole välitön ongelma, vaan siihen sekoittuva ja sitä paisuttava ilmiö: ”mukavuuden maksimointi”.

Raamattu luonnehtii luonnollisen (lihallisen) ihmisen alkutyyppiä olennoksi, joka joutuu etsimään tarkoitustaan haparoiden hyvän ja pahan välimaastossa, ymmärtämättä kovin paljon kummastakaan laadusta – saati niiden suhteellisesta luonnosta. Ihminen samastaa hyvän helpoiten kaikkeen sellaiseen, joka tuottaa hänelle välitöntä nautintoa. Hän ei aina halua katsoa, kuinka pitkään saavutettu nautinto voi häntä tyydyttää, ja millaisia myöhempiä seurauksia siitä koituu.

Ihmisen ja robotin yksi ero on siinä, että robotti ei kyllästy yksinkertaiseenkaan työvaiheeseen. Kyllästyminen on sen sijaan istutettu ihmisluontoon takaamaan mielen jatkuva liikkeellä olo, ja sen myötä mahdollisuus muuntua ja kehittyä laajuudessa – harvoissa tapauksissa jopa syvyydessä.

Raamattu antaa myös viitteitä siitä, että toisen laatuinenkin tietoisuuden tila on saavutettavissa, kunhan ymmärrys yltää niihin ”elämänpuun hedelmiin” – todelliseen viisauteen saakka.

Ihmiskunnan historia ja nykyisyys osoittavat, että viisautta on syntynyt kovin vähän. Laajenevan älyn tuotteita on tosin ilmaantunut niin paljon, että ne jo häiritsevät maapallon ekosysteemin toimintaa. Lisäksi vain murto-osa ihmisten älyllisistä ponnistuksista palvelee enää varsinaista eloonjäämistä.

Nykyisen hyvinvoinnin pohjana on teollistuminen, joka on samalla tuhonnut luontoa ja synnyttänyt eturistiriitoja raaka-ainelähteistä. Joitakin vuosisatoja sitten kaskiviljely ja erityisesti tervanpoltto olivat toimintaa, jota ei voitane pitää täysin luonnon ehtojen mukaisena.

Niin kauan kun ihminen toimii pääosin älynsä pohjalta, ei ongelmilta voida välttyä. Toisaalta juuri ongelmat ja tarve niiden ratkaisuun ovat parhaita ja välttämättömiä opettajia – ”viisauden esiasteen” synnyttäjiä.

Viisaudessa on monta astetta. Mekaaninen äly ja nokkeluus toimivat pelkkänä ponnahdusalustana ymmärryksen syntymisessä. Ymmärrys on kykyä hahmottaa asioiden suhteita ja suhteellista tärkeyttä elämän kokonaisuuden kannalta. Se on useimmiten kuitenkin yhä erehtyväistä, sillä kyky nojaa vielä suurelta osin ajallisiin kokemuksiin, jotka saattavat sisältää heikosti perusteltavissa olevia ehdollistumia – ihmiskunnan yleisiä harhakäsityksiä eli ”totuuksia”.

Jaakob on yksi harvoista, joka kuvaa selkeästi todellista viisautta, joka ”tulee ylhäältä, ja jossa ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.” Siihen verrattuna kaikki inhimillinen äly ja ymmärrys ovat vielä ”maallista, sielullista, riivaajien viisautta.”

Aina voidaan väittää, ettei ihminen voi päästä tietoisuuden tilaan, jossa kaikkien asioiden muuttumaton luonne avautuisi täydellisesti. Väite nojaa siihen, että ihmisen tajunnan kaikki ilmenemispuolet ovat täydellisesti sidoksissa aikaan ja tilaan – ja siten ehdottomasti häviävät, kun yhteys näihin katoaa ruumiin ohittaessa viimeisen käyttöpäivänsä. Toisaalta väite nojaa siihen, että monet itseään viisaina pitävät eivät voi hyväksyä sellaisen viisauden mahdollisuutta, joka ylittäisi heidän omat suorituskykynsä. Tähän perustuu myös vähättelevä tai paheksuvat suhtautuminen niin sanottua mystistä tietoa kohtaan – jonka edustajilta monet tieteen edelläkävijät (kuten Newton Böhmeltä) ovat kuitenkin saaneet arvokkaita virikkeitä.

Monissa vanhoissa uskonnoissa, mystiikassa ja filosofioissa on jo tuhansia vuosia ilmennyt näkemyksiä, joissa varsinaisesta todellisuudesta kerrotaan puuttuvan täysin ajaksi kutsuttu tekijä – ja sen myötä myös muutos ja muutostarpeen syy, epätäydellisyys.

Kristinuskon tärkein ”mystikko”, Nasaretin Jeesus, kertoi – lukemattomien aikaisempien ja myöhempien mystikoiden tapaan – saavansa kaiken tietoisuutensa suoraan ylhäältä, taivaalliselta Isältään. On kuitenkin hyvin todennäköistä, etteivät kaikki tällaisia väitteitä esittävät todellisuudessa yltäneet tietoisuudessaan mihinkään ehdottomaan ja puhtaaseen tilaan, vaan operoivat pelkästään oman mentaalisen olemuksensa rajoissa ja rajoitteissa.

Moniin muihinkin asioihin kuin haluun pätee vanha kansanviisaus – se on hyvä renki, mutta huono isäntä! Halu pitää kehitystä liikkeellä, mutta ei takaa sen suuntaa ja tuloksia. Tiettyyn (valitettavan kaukaiseen) vaiheeseen asti halu on kuitenkin välttämätön tekijä.

Joissakin alkukantaisissa luonnonheimoissa se on saattanut koteloitua niin, ettei siinä ilmene pyrkimystä laajentua, vaan pitäydytään kaikessa vain totuttuun ja välttämättömään. Tällöin populaation mentaalinen kehitys pysähtyy eikä yhteisö enää palvele ihmisyyden yleistä kehitystä.

Monissa totalitaarisissa järjestelmissä on pyritty ulkoisesti asettamaan rajat yksilöiden halujen tyydyttämismahdollisuuksiin. Tällainen ei poista halua, vaan se patoutuu sisään ja purkautuu jossakin vaiheessa pyrkien – usein keinoja kaihtamatta – toteuttamaan kaikki piilevät unelmansa.

Halu suuntautuu myös hyvin moniin kohteisiin: ulkoiseen vaurauteen ja sen mahdollistamiin nautintoihin, valtaan pyrkimykseen, kunnian saavuttamisen tarpeeseen ja kaikkien tällaisten sekamuotoihin. Ihmiset kutsuvat niitä sitten hyviksi tai pahoiksi sen nojalla, kuinka paljon ne tuottavat hyötyä tai haittaa muille.

Joitakin rikkaita ihaillaan, toisia inhotaan. Joitakin vallanpitäjiä arvostetaan, toisista halutaan päästä eroon. Joillekin pystytetään patsaita, joidenkin entisetkin halutaan kaataa. Heitä on kuitenkin motivoinut sama halu, mutta heidän käsityksissään ja ymmärryksissään halujen toteuttamiskeinoista on ollut huomattavia laatueroja.

Halu ei ole kuitenkaan tarkoitettu iankaikkiseksi ihmisiä motivoivaksi tekijäksi. Lähes kaikki vanhat kirjoitukset puhuvat sen lakkaamiseen tarpeesta. Niiden mukaan ihminen voi saavuttaa sisäisen rauhan ainoastaan silloin, kun mitkään ulkoiset virikkeet eivät enää synnytä ihmisen mielessä haluja – kun hän on kadottanut pakonomaisen tarpeensa kokea ulkoisen elämän mahdollistamia virikkeitä.

Vasta silloin ihminen on todellisessa mielessä ”hengellisesti köyhä” ja ”rauhantekijä” – täysin riippumatta siitä, kuinka paljon hänellä sattuu olla vaurautta, valtaa tai kunniaa.

Voidaan tietenkin väittää, että sellainen ihminen on itsensä ja toisten kannalta tarpeeton, koska hänellä ei ole tarpeita pyrkiä miksikään. Luonto ei kuitenkaan tunne täysin tyhjää tilaa, vaan kun ihminen on tyhjentynyt ajallisista kuormistaan, tulee mahdolliseksi hänen täyttymisensä ajattomasta käsin. Sellaisesta on aina puhuttu, mutta ei koskaan käsitteellisesti ymmärretty, koska asia on kaiken käsitteellisyyden ulottumattomissa – hullutusta!

Sellaiseen tilaan päässyt ei enää halua mitään, vaan toteuttaa välittömästi sen, mikä elämän rakentumisen kannalta on toteuttamisen arvoista. Toteuttaminen ei kuitenkaan aina ole sitä, mitä ihmiset näiltä erikoisilta persoonilta, tai ylipersoonilta, vaativat. Ihmiset haluaisivat, että nämä poistavat heidän ja heidän läheisensä kaikki vaivat. Vaivojen syiden poistaminen lienee usein tarkoitettu ihmisten omaksi oppimateriaaliksi – eikä viisailla ole oikeutta hävittää tällaista mahdollisuutta. Viisaat voivat kuitenkin opastaa niitä, joilla on todellinen halu (eikä vain uteliaisuutta ja oman edun tavoittelua) löytää elämälleen kestävät perustat.