Johanneksen evankeliumi alkaa kaikkeuden ilmenemättömästä alusta:

1.    Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. 

 Jonka latinalainen Vulgata kääntää: In Principio erat Verbum.

2. Hän oli alussa Jumalan tykönä.

3. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.

4. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.

5. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt. 

Johanneksen evankeliumin alku poikkeaa selvästi muista kolmesta, varsinkin Matteuksesta ja Luukkaasta, jotka syventyvät alkulauseissaan Jeesuksen maalliseen syntyhistoriaan. Johannes sen sijaan lähtee universaalin Kristuksen ”taivaallisesta alkuperästä”, alkujen alusta.

Viidessä ensimmäisessä jakeessa Johanneksen esittää lyhyen symbolisesti koko luomiskertomuksen, ainakin peri-aatteessa, perimmäisessä olemuksessa, ajattomuudessa, jossa on ilmenevän SANAN ikuinen malli. Kertomus lienee tarkoitettu myös johdannoksi Jeesuksen Kristuksen merkitykselle. 

Ensimmäiset kaksi jaetta kuvaavat jumalallisen ykseyden tilaa ennen ilmentymisen varsinaisten periaatteidenkaan syntymistä tai heijastumista, saati erilaistumisprosessia ajan ja tilan puitteissa.

 SANA on hieman harhaanjohtavasti käännetty latinan VERBUMIKSI kreikan LOGOKSESTA, jälkimmäisen merkitys kun olisi huomattavasti laaja-alaisempi. Se voisi tarkoittaa puhetta, sanaa, merkitystä, ajattelua, järkeä, periaatetta, sääntöä, suhdetta tai oppia.

Herakleitos Efesolainen (535 – 475 eaa.) käytti logosta kuvaamaan kaikkeuden perimmäistä alkusyytä. Hän siis tarkoitti sanalla todellisuuden järjestävää periaatetta, joka hallitsee kaikkea ja synnyttää kaiken yhteyden, vuorovaikutuksen. Johanneksen evankeliumin ajatus liikkuu melko lähellä edellistä.

 Jumala, jonka luona SANAN kuvataan alussa tai periaatteessa, perimmäisessä olemuksessa olleen, on luonteeltaan täydellinen ykseys. Jumalan luonto on muuttumaton, näkymätön ja ruumiiton, ajan ja tilan, sekä kaiken materiaalisen ylittävä, täydellinen OLEMINEN tai OLEMASSAOLO.

Tämä Jumala ei absoluuttisessa täydellisyydessään sinänsä voine edes ilmentyä eli rajoittua minkäänlaisiin muutoksen alaisiin, erillisiin muotoihin, olivat ne sitten kuinka mahtavia tai mittavia tahansa. Ilmentymisen periaatteiden kuvataan heijastuneen LOGOKSEEN, SANAAN tai POIKAAN - siihenkin ensi vaiheessa lähinnä vain periaatteellisella, henkisellä tasolla.

Tämä alkuperäinen ”olemusten olemus” tai ”ideoiden idea”, kuten kirkkoisä Origenes sitä kuvaa, lienee se täydellisyys, josta kaikki ilmentyvä on alkunsa ja esikuvansa. Se ei kuitenkaan ilmenny suoraan konkreettisiin muotoihin, vaan erilaistuu ja suodattuu useiden ei-materiaalisten välivaiheiden kautta.

LOGOS voidaan käsittää myös kollektiiviseksi hierarkiaksi, joka ulottuu henkisistä aineellisiin muotoihin saakka. Sitä voisi kuvata suunnattomaksi luomis- ja vuorovaikutusjärjestelmäksi, joka siirtää alkuperäisiä ideoita yhä enemmän erilaistuviin olotiloihin ja -muotoihin. Voitaisiin ehkä puhua myös ”maailmansielusta”, näkymättömästä sillasta ilmenemättömän ja ilmenneen välillä.

”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” Näin kuvaa asiaa ihmisen luomisen kannalta (ehkäpä symboloiden kaiken tietoisen alkuperää) 1. Mooseksen kirjan 2:7.

Johanneksen neljäs jae sanoo elämän olevan hänessä (LOGOKSESSA). Tällä ei varmaankaan tarkoiteta tavanomaista elollista, ruumista ylläpitävää psyykkis-vitaalista elämää, vaan sen ajatonta arkkityyppiä, elämää itsessään, joka tavallisessa ihmisessä lienee vielä pelkkä periaatteellinen, ihmisen henkisen lähtökohdan suoma mahdollisuus "valkeuteen".

Viides jae käyttääkin valkeuden yhteydessä preesensiä, mikä tarkoittanee, että se on aina olemassa, mutta ajassa ja tilassa oleva tietoisuus (pikemminkin tietämättömyys) ei kyennyt sitä kuvattuna ajankohtana (silloin kun LOGOS ilmentyi KRISTUKSENA), tai yleensäkään aikaan ja tilaan samastuvassa tilassaan tavoittamaan.

”Pimeydellä” tarkoitettaneen tässä yhteydessä samastumista ja sen tuomaa sidostumista erillistyneeseen maailmaan, muotoihin ja ilmiöihin, sekä lähimmillään luonnollisesti siihen persoonalliseen minään, joka niitä kokee.

6. Oli mies, Jumalan lähettämä; hänen nimensä oli Johannes.

7. Hän tuli todistamaan, todistaaksensa valkeudesta, että kaikki uskoisivat hänen kauttansa.

8. Ei hän ollut se valkeus, mutta hän tuli valkeudesta todistamaan.

9. Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. 

Edellisissä jakeissa 6 – 9 siirrytään suoraan ajallisen ilmennyksen piiriin, jossa kirjoittajan kanssa samanniminen, juutalais-kristilliseen perimätietoon liittyvä henkilö kuvataan saarnaamassa todistusta siitä, että jumalainen valo tulisi ilmentymään ja voisi ilmentyä täydellisesti myös lihallisen ihmisen kautta. Tämä evankeliumi ei kerro juuri mitään itse Johannes Kastajasta, vaan käyttää häntä ainoastaan esipuheena ja siltana todellisen SANAN ilmentymisessä. Teksti antaa ymmärtää, että Johanneksen tieto valkeudesta ei ollut vielä todeksi elettyä (hän ei ollut sitä), vaikka hän toimikin sisäisen pakon ja palon voimasta (Jumalan lähettämänä).

Todeksi (totinen) tullut valkeus, joka valaisee jokaisen ihmisen – tai hänen sielullisen ydinolemuksensa – olisi pian ilmentymässä ihmisten pariin.

Johannes 1:10-14 jatkaa:

10. Maailmassa hän oli, ja maailma on hänen kauttaan saanut syntynsä, ja maailma ei häntä tuntenut.

Kymmenes luku korostaa SANAN ikuisuusluonnetta (aina olemista) ja sitä, että tavallinen, maallisiin asioihin suuntautunut tietoisuus ei voi tätä käsittää.

                      11. Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.

Ensivaikutelma liittäisi nämä ”omat” helposti juutalaisiin, mutta omilla saatetaan tässä tarkoittaa sitä, että kaikki ihmiset ovat äärimmäisessä mielessä lähtöisin samasta perustasta kuin kyseinen valokin, mutta ovat itseensä ja ilmiöihin samastuessaan kadottaneet alkuperäisen, puhtaasti henkisen tietoisuudentilansa. Sen takia he eivät kykene ottamaan vastaan henkisiä virikkeitä niiden todellisessa muodossa.

12. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä,

Kahdestoista jae kuvaa sitä, että henkisen valon vastaanottaminen edellyttää ihmiseltä sisäistä valmiutta luopua kaikesta sellaisesta, joka tilapäisen ominaisuutensa johdosta estää tietoisuutta irrottautumasta ehdollistumistaan niin, että seuraavan jakeen mukainen sisäinen ”syntyminen Jumalasta” voisi todella tapahtua.

13. jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.

Jae erottaa toisistaan lihallisen (syntyminen persoonalliseen muotoon) ja henkisen syntymän (persoonallisen tietoisuuden ylittämisen).

14. Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.

Neljästoista jae kertoo LOGOKSEN todellisesta, itsetietoisesta ilmentäjästä ajassa, ja siitä, että tällainen ilmennys heijastaa välityksettä alkuperäänsä. Ainoalla, ainokaisella, tai ainosyntyisellä pojalla tarkoitettaneen juuri sitä, että hänessä tai hänen kaltaisessaan SANA on suoranainen heijastuma itse absoluuttisesta jumaluudesta, ja hän on sen kanssa sisäisesti samaa olemusta, ja siinä mielessä myös ”täynnä totuutta”.

15. Johannes todisti hänestä ja huusi sanoen: “Tämä on se, josta minä sanoin: se, joka minun jälkeeni tulee, on ollut minun edelläni, sillä hän on ollut ennen kuin minä.”

Viidestoista jae korostaa Ilmenevän SANAN, LOGOKSEN ajasta täysin riippumatonta luonnetta.

16. Ja hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle.

Kuudestoista jae toteaa, että kaikella hyvällä on henkinen lähtökohta, kuten kirjoittaa myös Jaakob: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa (Jaak. 1:17).”

Seuraavassa jakeessa evankeliumi siirtyy kuvaamaan sitä eroa, mikä on perinteisen juutalaisen, sääntöihin ja muotoihin sidotun (ulkonaisen) uskonnollisuuden, ja sisästä käsin synnytetyn, omakohtaisen, suoran tietoisuuden välillä.

17. Sillä laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta.

18. Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut.

Totuus ymmärrettäneen tässä sellaiseksi sisäisesti koettavissa olevaksi olotilaksi, jota ei voida ulkoisin kuvauksin ja säännöksin määritellä tai omaksua sovellettavaksi. Sitä korostaa myös 18. jae kuvatessaan vain ainokaisen Pojan (tai sellaisena pidettävän) voivan toimia Jumalan ilmentäjänä, koska hän on tämän kanssa, jumaluuden täydellisenä heijastumana, sisäisesti samaa olemusta (helmassa).

19. Ja tämä on Johanneksen todistus, kun juutalaiset lähettivät hänen luoksensa Jerusalemista pappeja ja leeviläisiä kysymään häneltä: “Kuka sinä olet?”

19. ja 20. jae rakentavat tietoisesti kontrastia Johanneksen ja evankeliumin päähenkilön välille. Kysymys, ”kuka sinä olet?” nousee esiin uudestaan 8. luvussa Jeesukselle kohdistettuna, jolloin vasta saadaan myönteinen vastaus tähän tiedusteluun tulevasta messiaasta.

20. Ja hän tunnusti eikä kieltänyt; ja hän tunnusti: “Minä en ole Kristus.”

Seuraava jae kysyy Johannekselta samaa kuin Matteuksen 17. luku Jeesukselta: ”Mutta minä sanon teille, että Elias on jo tullut (Mt 17:12).”

21. Ja he kysyivät häneltä: “Mikä sitten? Oletko sinä Elias?” Hän sanoi: “En ole.” “Se profeettako olet?” Hän vastasi: “En.”

Johannes kieltää tämän, hämmästyttävän lähelle jälleensyntymisoppia tulevan asian. Matteuksen evankeliumin sanonnan on joskus arveltu viittaavan nimenomaan Johannekseen Eliaan myöhempänä inkarnaationa (ruumistumana).

22. Niin he sanoivat hänelle: “Kuka olet, että voisimme antaa vastauksen niille, jotka meidät lähettivät? Mitä sanot itsestäsi?”

Seuraavan jakeen luonnehdinta Johanneksesta ”huutavan äänenä erämaassa” lienee kaikkein tunnetuin. Sitä voitaneen tulkita niin, että hän symboloi henkisessä mielessä sellaista totuuteen pyrkijää, jolle maailma kaikkine iloineen ja houkutuksineen oli jo tullut tyhjäksi, erämaaksi, ja jolle ei enää ollut olemassa muuta kaipausta ja suuntaa kuin sisäinen, muuttumaton todellisuus.

23. Hän sanoi: “Minä olen huutavan ääni erämaassa: ‘Tehkää tie tasaiseksi Herralle’, niin kuin profeetta Esaias on sanonut.”

Johanneksen asema tässä evankeliumissa tulee ilmi myös siinä, että fariseukset, perinteisen juutalaisuuden edustajina, kiinnittävät häneen huomiotaan.

Tuomaan evankeliumi kuvaa Johannesta sellaisena ihmisenä, tai ihmisyyden edustajana, jota ylemmäksi kukaan luonnollinen ihminen (naisesta syntynyt) ei voi omin ponnistuksin kohota – jolloin vasta ”lapseksi tuleminen” nostaisi ihmisen henkisessä mielessä tämän tilan yläpuolelle (Tuomaan evankeliumi, n:o 46).

24. Ja lähetetyt olivat fariseuksia;

25. ja he kysyivät häneltä ja sanoivat hänelle: “Miksi sitten kastat, jos et ole Kristus etkä Elias etkä se profeetta?”