Kustaa H. J. Vilkuna on kaivellut vanhoja käräjäpöytäkirjoja ja löytänyt niistä paljon tapauksia, jotka kertovat ihmisten suhtautumisesta kirkossa käyntiin muutama vuosisata sitten. Kirkossa käynti oli pakollista, ja perusteeton poissa oleminen johti rangaistuksiin. Kirkkomatkat saattoivat olla kymmeniä kilometrejä. Usein ne taivallettiin jalkaisin polkuja pitkin.

Pakollisuuden hyvä puoli oli tietenkin se, että kirkoille kokoontui paljon väkeä, mikä mahdollisti sekä kaupan käynnin että hauskan pidon. Melko suuri osa aikuisista miehistä vahvisti itseään pitkiä saarnoja varten nauttimalla muutaman lasillisen viinaa. Tätä ei pidetty kovin vakavana rikkeenä, kunhan se ei vain näkynyt käytöksessä. Tilanne muistutti hieman viidenkymmenen vuoden takaista suomalaista ravintolakulttuuria, jossa hauskaa sai olla, kunhan se ei vain näkynyt ulospäin.

Meno kirkoissa muodostui kuitenkin toisinaan varsin holtittomaksi, jolloin sovellettiin vuonna 1686 säädettyä lakia. Siinä määrättiin sopimattomasta käytöksestä jopa 50 hopeataalerin sakkorangaistuksia (yhden lehmän hinta oli tuolloin 5 hopeataaleria).

Käräjille joutuessaan monet väittivät nauttineensa ainoastaan yhden ryypyn ja vetosivat sitten korkean ikänsä tai alentuneen syyntakeisuutensa (heikkopäisyytensä) aiheuttamaan ”alkoholin yliherkkyyteen” – tosin usein turhaan.

Kirkkomatkalle varatut aseet täytyi luonnollisesti jättää kirkon eteiseen, mutta aseen korvikkeeksi kelpasi ”tilanteen vaatiessa” myös virsikirja – silläkin kun sai haavan ja kuhmun aikaan vastapuolen päähän.

Kyrönmaalla kirkkokuri parani tilapäisesti 1700-luvun puolivälissä aikuisväestön kyllästyessä koheltamiseensa. Pian alkoi kuitenkin nuoriso kapinoida auktoriteetteja vastaan ja todistaa ikätovereilleen rohkeuttaan. Nuoret pureskelivat humalassa mälliä, huutelivat, syljeskelivät ja riehuivat virsikirjojen kanssa pysymättä hetkeäkään paikoillaan. Sakkoja toki seurasi, joita vain harvat kykenivät maksamaan, joten maksu suoritettiin iskuina selkänahkaan.

Vanhempi polvi sai kuitenkin taltutettua pahimmat nuorten kirkkoriehat, jolloin ”protestointi” siirtyi kylille.

Nykyisin kirkossa käyminen on vapaa- tai tapaehtoista, tosin tavan vuoksi käyminenkin on katoamassa etenkin suurissa kaupungeissa. Kirkkokansa ei enää tuota häiriöitä, enemmän sellaisia näyttäisi syntyneen papiston suunnalta. Vuoden 2015 keväällä muuan pastori onnistui karkottamaan kuulijakuntansa kirkosta korvatessaan Mannerheimin päiväkäskyn omalla versiollaan, jossa hän kiitteli Suomen äitejä siitä, että nämä olivat luovuttaneet poikansa kapitalismin uhreiksi. Loppuvuodesta pastorikin siirtyi ”kylille” (Kansalaistorille), josta ystävälliset poliisi ohjasi hänet (sakottamatta) pois itsenäisyyspäivänä 2015.

Tarve löytää elämälle kantavia perusteita ei kuitenkaan liene aivan täydellisesti kadonnut – se on vain tilapäisesti hautautunut turhan nopeasti lisääntyneen aineellisen vaurauden ja ylettömän ulkoisen viriketulvan alle.

Ihminen on onnekseen siinä suhteessa ihmeellinen olento, että hän aikaa myöten kyllästyy lähes kaikkeen – lopulta varmaan myös omaan typeryyteensä. 

 

P. S. Vasta julkaistuani tämän kirjoituksen huomasin, että mainittu "virsikirjan väärinkäyttäjä" oli erään esi-isäni serkku!