Kristillinen käsitys ihmisten yksilöllisestä tulevaisuudesta on päätynyt ainoastaan kahteen vaihtoehtoon, taivaaseen ja helvettiin. Ensimmäiseen pääsyn edellytykseksi katsotaan yleensä kaste ja usko Jeesukseen Kristukseen – tarkemmin ottaen hänen sovitustyöhönsä.

Kristinuskon taivas on lyhyesti määritellen Jumalan, enkelien ja - Jumalan yhteydessä täydellisen onnellisten vainajien olinpaikka.

Matteus mainitsee taivasten valtakunnan yli 30 kertaa ja asettaa Vuorisaarnassaan sinne pyrkiville hyvin korkeita vaatimuksia, joiden mukaan läpäisseiden tuli täyttää Isän tahto.

Toisaalla kuitenkin taivasten valtakuntaa verrataan sinapinsiemeneen tai hapatukseen, jolloin ei varmaan tarkoiteta mitään olinpaikkaa, vaan jonkinlaista sisäistä kasvutilaa, lähinnä ihmismieltä, jossa henkisen virikkeen oli määrä kasvaa ja puhjeta lopulta täyteen kukintoon.

Ainoastaan Johannes (14:2) puhuu taivaallisista asuinsijoista sanoin: ”Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa.” Uusin käännös käyttää sanaa ”huoneita”, mikä lienee turhan maanläheinen ja vaatimaton ilmaus. Kaikki muut raamattuversiot viittaavat todella ”isoon asuntoon, mansioon”.

Paratiisista puhutaan Vanhassa testamentissa kolmetoista kertaa, Uudessa vain kolme (Luuk., 2. Kor., Ilm.).

Paavali kertoo tulleensa ”ruumiissaan tai siitä vapaana” temmatuksi kolmanteen taivaaseen (2. Kor. 12:2), joten ainakin vielä hänellä oli tietoa eritasoisista taivaista.

***

Tuonela mainitaan Uuden testamentin evankeliumeissa ainoastaan kolmessa eri yhteydessä, Vanhassa testamentissa paikkaan viitataan yli kuusikymmentä kertaa.

Manala-nimitystä Uusi testamentti ei tunne laisinkaan, eikä se Vanhassakaan esiinny muuta kuin kuusi kertaa.

Helvettiä taas ei Vanha testamentti tunne ollenkaan – Uudessakin se esiintyy ainoastaan kaksitoista kertaa (Gehenna).

***

Sinänsä uskomus kuoleman jälkeisestä kärsimyksestä on vanha, mutta sitä ei esiinny kaikissa uskonnoissa. Monissa uskonnoissa tuonpuoleinen on unenomainen tila, johon ei välttämättä liitetä rangaistusta. Esimerkiksi muinaisten suomalaisten uskomuksissa kuolleet vaeltavat tuonelassa varjomaisina haamuina.

Joissakin muinaiskulttuureissa kehittyi vähitellen käsitys, että vainajia punnittaisiin heidän elämänsä aikana tekemiensä tekojen mukaan (esim. Egyptissä). Hyvät teot saivat kiitoksen ja vastaavasti pahat teot rangaistuksen.

 

Helvetti katsotaan ”suoran aikakäsityksen uskonnoissa”, kuten kristinuskossa ja islamissa, yleensä ikuiseksi piinatilaksi.

Vastaavasti ”kiertävän aikakäsityksen uskonnoissa”, kuten useissa itämaisissa suuntauksissa, helvetti tai pikemminkin sen eriasteiset, huomattavasti lievemmät vastineet ovat väliaikaisia tiloja, jotka johtavat jälleensyntymiseen, ellei pysyvää tavoitetta ole saavutettu. Fyysisesti kuolleet ”ajautuvat automaattisesti” erilaisiin tiloihin (asuinsijoihin) sisäisen olemuksen nojalla. Joissakin perinteissä näitä olemisen tiloja mainitaan 14 kpl, seitsemän alempaa ja seitsemän ylempää.

Taolaisuudessa, kungfutselaisuudessa ja šintolaisuudessa ei helvettiä tunneta laisinkaan.

***

Miten on mahdollista, että Jerusalemin eteläpuolisesta Gehennasta, alun perin Hinnomin laaksosta, jossa joskus uhrattiin lapsia Molokille, ja johon myöhemmin vietiin rikollisten ja itsestään kuolleiden eläinten ruumiit poltettaviksi, on sittemmin tullut yksi ja ainoa tuomittujen kuolemantakaista rangaistuspaikka, HELVETTI (ks. Matt. 5:22, Jaak. 3:6)?

Yksi syy saattaisi olla siinä, että yleinen tietämys ”näkymättömistä olotiloista” oli jo aikaisemmin päässyt katoamaan, tai sitä oli vaalittu ainoastaan suullisesti ja hyvin suppeissa piireissä.

Oli miten oli - kristillisestä helvetistä on ajan mittaan kehkeytynyt ”oivallinen sijoituskoti” niille, jotka syystä tai toisesta haluttiin leimata ulkopuolisiksi ja vaarallisiksi oikealle uskolle.

”Mustavalkoisen tulkintatatavan” kristillinen alku on löydettävissä jo evankelistoilta. Aluksi se kohdistui lähinnä ”kanssajuutalaisia kohtaan”, nämä kun eivät tulkinneet Jeesuksen roolia kristityiden tapaan. Tämä näkyy mm. kuvauksissa Jeesuksen tuomitsemisesta, missä juutalaiset pannaan kansanjoukkonakin vaatimaan ristiinnaulitsemista, vaikka todennäköisesti oikeudenkäynti suoritettiin täysin kansalta suljettuna. Roomalaisia kohdellaan varsin lempeästi (Pilatusta), koska nämä olivat evankeliumien kirjoitusaikaan todellinen uhka kristillisen liikkeen kannattajille.

Matteus taisteli erityisesti juutalaisia fariseuksia vastaan menemällä (22:7) jopa niin pitkälle, että tulkitsi Jumalan itsensä aiheuttaneen Jerusalemin tuhon v. 70 rangaistakseen juutalaisia, jotka olivat hylänneet ”Hänen poikansa”.

Kristillisen liikkeen laajennuttua roomalaisen kulttuurin alueelle, laajeni samalla myös ”helvettiin kelvollisten” valikoima.

Kirkon aseman vakiintuminenkaan ei valitettavasti lisännyt suvaitsevaisuutta, vaan lähinnä ”helvettiin osoitettavien” määrää, johon lisättiin lähes kaikki uskonnollisista asioista toisin ajattelevat.

”Saatanallistamisen prosessista” voi saada varsin hyvän kuvan mm. professori Elaine Pagelsin kirjasta ”The Origin of Satan” (valitettavasti ei ole suomennettu).

 

Pahinta käsitysten polarisoitumisessa oli kuitenkin se, että helvetillä pelottelusta muodostui sadoiksi vuosiksi tehokas keino painostaa ihmiset yhden aatteen ja laitoksen alaisuuteen.

Tämän päivän Suomessa pelottelu rajoittunee hyvin harvoihin (toivottavasti) ääriryhmittymiin, mutta vielä 150 vuotta sitten ei ollut harvinaista, että saarnastuolista julistettiin jonkun kuulijan täyttävän selvästi kaikki helvettiin matkaajan tuntomerkit.