topelius.jpg

Sylvian joululaulun ruotsinkieliset sanat ovat Sakari Topeliukselta vuodelta 1853. Laulun sävelsi Carl Collan, ja suomennoksen suoritti Martti Korpilahti.

Tarkan käännöksen tekeminen on useimmiten vaikeata, varsinkin jos se pitää sovittaa jo olevaan sävelmään. Korpilahti on pyrkinyt säilyttämään alkuperäisen runon merkitykset, mutta Topelius on joissakin kohdin saattanut kuvata jotakin sellaista, johon kääntäjä ei ole saanut otetta.

Ensimmäisessä säkeistössä runoilija ei tosin alun perin totea, vaan kysyy, onko joulu tullut meidän sydämiimme. Hän ei liioin puhu mitään joulukuusesta, koska kuusen tuonti sisään ei hänen aikanaan ollut vielä tapana.

Orressa häkkiin suljetun ”sirkuttajan” merkitys on aiheuttanut päänvaivaa niin suomentajille kuin monille lukijoille ja laulajille. Topelius paikantaa tämän vangitun ”katossa poissa olevaksi persoonaksi (han)” ja määrittelee hänet ”uskollisimmaksi ystäväkseen (min trognaste vän).”

Ensimmäisen säkeistön viimeisen lauseen ymmärretään usein viittaavan todellisiin vankiloihin, joissa valitus vaikeni ainakin joulun ajaksi. Teksti kuitenkin liittyy kiinteästi edeltäneeseen teemaan. Siinä ”sirkuttaja” tarkoittaa todennäköisesti runoilijan sisäistä tai sisintä olemusta, jonka täydellistä vapautumista ja avautumista hän kaipaa, ja jonka vaikenemista hän viimeisessäkin lauseessa suree.

”Sirkuttajan” merkityksen etsiminen Sisilian linnustosta tai Suomen itsenäisyyspyrkimyksistä on siten turhan kaukaa haettua, kun tiedetään, miten vakavasti runoilija suhtautui henkisiin asioihin.

***

Topeliuksen sisäinen pyrkimys käy ilmi myös toisessa, hänen v. 1887 sanoittamassaan, Sibeliuksen säveltämässä laulussa ”En etsi valtaa loistoa.”

Tämänkin laulun suomentajaksi on merkitty Martti Korpilahti, mutta asiasta ei liene aivan täyttä varmuutta.

Alkuperäisessä ruotsinkielisessä sanoituksessa runoilija ei puhu mitään vallasta, vaan pyytää lähinnä kaikkein ulkoisimpien asioiden, loiston, komeuden ja kullan poissulkemista siunatusta jouluajasta. Niiden sijaan hän anoo itselleen Jumalan kunniaa ja suojelusenkeliä (enkelivartijaa, änglavakt), sekä rauhaa päälle maan. Runoilija sanoo kutsuneensa vieraakseen Kuninkaan, jolle hän toivoo joulun tuottavan mitä parhainta iloa.

Laulu otettiin suomalaiseen virsikirjaan vasta vuonna 1986, silloin Niilo Rauhalan kääntämänä, koska oli huomattu alkuperäisen käännöksen poikkeavan liian paljon Topeliuksen sanoituksesta. Kansa tosin näyttää pitäytyvän mieluummin vanhassa käännöksessä.

***

Tiivistäen voitaneen todeta Topeliuksen pyrkimyksen olleen se, että kaiken ulkoisen sijaan joulun tulisi vapauttaa sisäinen ”kuningas”. Runoilijan – samoin kuin periaatteessa kaikkien muidenkin ihmisten – uskollisin ystävä ja innoituksen lähde on ”ylhäällä” – hengen korkeuksissa.

Se ei runoilijan mielestä ollut vielä täysin vapaa, vaan vaikeni välillä ja tuotti siten sisäistä tuskaa, jollaisesta kaikki mystikot puhuvat kirjoituksissaan. Vaikeneminen merkitsi sitä, ettei joulu ollut vielä tullut pysyväksi sydämen tilaksi.