piispa.jpg

Vain on adverbi, jolla ihmiset sulkevat pois kaiken sellaisen, jota he eivät lue kuuluvaksi tämän sanan rajojen sisään.

***

Suomalaisille vain-sana on hyvin tyypillinen muodossa minä vain. Sen runsas käyttö voitaisiin tietenkin selittää vaatimattomuuden ja nöyryyden osoitukseksi, mutta useimmiten se ilmentää suomalaisiin syvään juurtunutta alemmuuden tunnetta.

Suomalaiset olleet 800 vuotta toisten kansojen alaisuudessa. Etenkin pitkä ruotsalaisvalta oli omiaan synnyttämään käsitystä ”toisen luokan kansalaisina”. Suurvalta-ruotsalaiset pitivät suomalaisia lähinnä ”varastonaan ja etumuurinaan” (sitaatti kruununprinssi Adolf Fredrikiltä).

***

Nykyisin Suomi on yksi parhaiten toimeentulevista maista maailmassa, mutta suomalaiset jatkavat yhä itsepintaista kyselemistä, mitä muut meistä ajattelevat. Vain-sanaa ei tietenkään ole syytä vaihtaa minä itse ilmaukseksi. Riittää, että suomalaiset näkevät itsensä tasavertaisina ihmisinä muiden ihmisten joukossa.

***

Heikkoa itsetuntoa paljon vakavampi vain-sanan merkitys on siinä, miten se ilmentää jyrkkää poissulkevuutta ihmisten ja ihmisryhmien erilaisten ajattelutapojen kesken.

Yhteiskunnallisessa valtapolitiikassa on kautta historian muodostunut yhteisiä ajatuskoosteita, joihin ihmisjoukot ovat voineet samastua, ja joiden tueksi poikkeavia ajatuksia vastaan on otettu käyttöön vain-sana.

Totalitäärisissä järjestelmissä vain-sana tulkitaan yleensä ehdottomasti, demokratioissa joudutaan usein tekemään kompromisseja useidenkin vain-sanojen kesken, jolloin mukaan tulee sana myös tai ehkä.

***

Vain-sanan poissulkevuus tulee hyvin selvästi esiin niin uskontojen välillä kuin usein niiden sisälläkin. Länsimaiden kristityt tuntevat juutalaisen Vanhan testamentin kertomuksia siitä, kuinka jyrkästi tämä kansakunta profiloitui kaikkia uskonnollisessa mielessä poikkeavia yhteisöitä vasten. Vääräuskoiset oli Mooseksen kirjojen mukaan syytä vihkiä tuhon omiksi – naiset, lapset ja karja mukaan lukien.

Kristillisen ajattelun taustalla kaikuvat ehkä yhä Mooseksen kirjan ankarat vain-sanat: ”(Vain) Minä olen Herran sinun Jumalasi, kiivas Jumala. Älä pidä muita jumalia.”

Uusi testamentti ei käske lävistämään paaluihin ketään ”vain-polulta” eksyneiden johtajaa, mutta kovin laajoja tulkintamahdollisuuksia sekään ei anna – ainakaan ahtaan sanallisessa mielessä.

Johanneksen evankeliumi vakuuttaa tien Isän luokse kulkevan vain kristinuskon keskushahmon kautta, jonka kristityt tavallisimmin samastavat persoonalliseen Nasaretin Jeesukseen.

Kristinuskon kirkolliset tulkinnat on kiteytetty ns. uskontunnustusten muotoon, jotka määrittelevät vain-sanan rajat: sen, mitä on ainoa oikea, pelastava usko ja uskominen.

Luterilaisissa kirkoissa ainoa pelastava usko kiteytetään siten, että vain usko Jeesuksen Golgatalla suorittamaan lunastustyöhön voi tuoda pelastuksen.

Islamin opissa pelastuksen ehdottomana vain-edellytyksenä on usko Allahiin, ainoaan jumalaan. Lisäksi tarvitaan annos jumalallista armoa. Hyvät teotkin voivat osaltaan olla apuna ja peittää tehtyjä vääryyksiä.

***

Itämaisissa uskonnoissa poissulkevuuden määrittely on hieman hankalampaa. Niissä yleensä katsellaan pelastusnäkemystä huomattavasti pitemmällä aikajänteellä ja asetetaan ihmisen omille toimille edellisiä suurempaa painoa. Itämaisessa ajattelussa ihminen luo elämässään oman tulevaisuutensa syyt, jotka tulevat karman lain mukaan seurauksina hänen – tai pikemminkin hänen sisäisen olemuksensa uuden jatkumon eteen – joko tässä tai jossakin myöhemmissä inkarnaatioissa.

Ajattelu käsittää yksilöllisen ihmisyyden prosessina, jossa tämä luonnollisesti pyrkii kokemuksen karttuessa välttämään huonon karman seurauksia.

Tällainen käsitys elämän rakentumisesta voi tietenkin johtaa fatalistiseen kohtalo-uskoon, jossa kaikkea kohdalle tulevaa pidetään ennalta määrättynä. Jotkut voivat jopa ajatella, ettei kannata tehdä mitään, ettei aiheuta itselleen negatiivista karmaa.

***

Kristinuskon piirissä on opillisissa vain-kysymyksissä kiistelty mm. uskon ja tekojen, armon ja ansioiden osuudesta pelastumisessa. Valta-asemaan on noussut käsitys vain armosta, luterilaisuudessa lisäksi vain uskon kautta.

Jaakobin kirjeessä edellytetään kuitenkin, että uskon – osoittautuakseen eläväksi ja hedelmälliseksi – täytyy tulla luonnollisesti ja luonnostaan esiin myös kaltaisinaan tekoina ja toimintana. Jaakob lisää Vain-sanaan sanan myös, jolloin liikkumavapaus laajenee huomattavasti.

***

Islam käyttää myös-käsitettä juutalaisuuden ja kristinuskon suhteen pitämällä niitä kumpaakin taivaalliseen ilmoitukseen nojaavina Kirjan uskontoina. Islamilaisille Jeesus oli myös profeetta.

Kristinusko on ainakin kirjallisten lähteiden nojalla jopa poissulkevampi ja ainakin käännyttävämpi kuin islam. Siinä on otettu ohjeeksi yksi ainoa evankeliumien – autenttisuudessaan kyseenalainen – kohta, missä kehotetaan tekemään kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi.

Islamilaisten ääriliikkeiden antaman kuvan pohjalta asiasta voisi saada toisenlaisenkin käsityksen. Kristinuskon levittämistä ei onneksi enää yleisesti harjoiteta niin aggressiivisesti kuin joskus aikaisemmin.

***

Vain-käsitteen käyttäminen niin poliittisissa kuin uskonnollisissa yhteyksissä ei ole kovin hyvin perusteltavissa, koska ihmisten tietoisuus asioista on aina puutteellinen. Yhteiskunnalliset asiat käsittelevät suuria ihmisjoukkoja, jotka koostuvat hyvin erilaisista yksilöistä, joiden suhteen ei voida määritellä mitään ”vain ja ainoastaan”-hyvää.

Kun kosketellaan uskontojen ja uskonnollisuuden ydinkysymyksiä, laajenee kenttä vielä psyykkisille ja henkisille ulottuvuuksille, joten kaventumisen sijasta voisi olettaa käsitysten lähinnä laajentuvan ja syventyvän.

Historiallinen kehitys on näyttänyt, että poliittisissa asioissa liikkumavaraa esiintyy jopa enemmän kuin uskonnollisissa. Käytännön yhteisöelämä on pakottanut katselemaan ilmiöitä eri perspektiiveistä, eikä politiikan tueksi ole voitu hakea mitään jumalallisia ilmoituksia ns. pyhien kirjoitusten muodossa. Sellaista on tosin yritetty, mutta aika ja objektiivinen todellisuus ovat melko nopeasti kävelleet punaisten kirjojen ja muiden vastaavien ”evankeliumien” ylitse.

***

Uskontojen pyhät kirjat ja yhteiset tunnustukset ylläpitävät vain-käsityksiä siitäkin huolimatta, että ihmisten enemmistö olisi valmis laajentamaan ajattelutapojaan myös-käsitysten suuntaan. Valitettavasti uskonnolliset ydinkysymykset on satojen sukupolvien ajan esitetty ehdottomina, joihin ei tarvitse eikä saa lisätä mitään myös-varauksia ilman vakavia seuraamuksia.

Kristillisessä jumalakuvassa heijastuu yhä Vanhan testamentin luoma pelko siitä, että Jumala itse rankaisee pienetkin muutokset totunnaisissa käsityksissä. Ihmisiä on opetettu pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa samanaikaisesti, vaikkei sellainen ole kenellekään mahdollista.

***

Ehkä olisi korkein aika poistaa menneisyyden varjot pois jumala-kuvan edestä ja todeta, että totuus kyllä on aina kaiken näkyvän ja näkymättömän ydinolemuksessa, mutta me emme tiedä koko totuutta, eikä sitä ole meille kukaan voinut käsitteellisesti täysin ilmaista.

Inhimillinen tieto, tietoisuudesta puhumattakaan, on yhä hyvin puutteellista ja osittunutta, joten ihmisillä ei ole kovin vankkoja perusteita väittää, että heillä on hallussaan lopullinen totuus edes maallisissa asioissa. Voidaan jättää huomattavasti useampia asioita avoimiksi, eikä kukaan tule siitä tuomitsemaan – päinvastoin!

***

Jokainen voi ja saa tietenkin pitää omat suosikkiajatuksensa, mutta niitä ei tarvitse oitis kovettaa asenteiksi, joiden muuttaminen on hyvin vaikeata, vaikka selvät tosiasiat puhuisivat niitä vastaan. Asenteiden ja elämän todellisuuden törmäykset aiheuttavat helposti sisäisiä ristiriitoja, joita yksilöt joutuvat ratkaisemaan rakentamalla mieleensä torjuntaa tai muita irrationaalisia puolustusmekanismeja.

Avoin asenne uskonnollisissa asioissa ei tietenkään välttämättä tarkoita ateismia, agnostisuutta tai mitään muutakaan lokeroitavissa olevaa, vaan pelkästään mielen pitämistä edes sen verran joustavana, että se kykenee muuttamaan, laajentamaan ja syventämään omaksumiaan ajatusmalleja, mikäli uusia nousee hyvin perusteltuina esiin.

Omaksutut ajatukset eivät sinänsä koveta ihmisen mielen ”leiliä” sellaiseksi, ettei siihen enää mitään uutta ja tuoretta voida kaataa. Vasta asenteiden muodostuttua mielen joustavuus alkaa heiketä, ja sen myötä torjuntojen, aggressioiden ja projektioiden määrä, joissa paha aletaan nähdä jossakin aivan muualla kuin omissa piireissä.

Tässä mielen ”leilin” harjoittamisessa ihmiset voisivat muistuttaa itseään aina kun he lausuvat sanan vain, että sopisiko siihen lisätä mahdollisesti myös – tai edes ehkä.