ylpeys1.jpg

Ylpeys on luokiteltu kirkon piirissä yhdeksi niin sanotuista seitsemästä kuolemansynnistä (peccata mortalia). Käsite ei nojaa suoraan raamattuun tai Jeesuksen opetuksiin, vaan on kehitelty myöhemmin. Apostoli Paavali tosin mainitsee galatalaiskirjeessään joukon kartettaviksi tarkoitettuja asioita (samoin Jaakob), kuten itsekkyyden, kiivauden ja kateuden.

Evankelistat Matteus ja Markus puhuvat kyllä siitä, että ihminen voi tuottaa sielullensa vahinkoa, ja että hän voi todella löytää pysyvän elämän ainoastaan kadottamalla sen katoavat puolet, maalliset ehdollistumansa.

Varhaisia luetteloita edustavat mm. Evagrios Portoslaisen 300-luvulla kirjaamat kahdeksan pahaa ajatusta. Evagrios oli vielä ns. sielun pre-eksistenssin ja kaiken ennalleen palautumisen (apokastastasiksen) kannalla.

Parisataa vuotta myöhemmin paavi Gregorius I innostui laatimaan oman syntilistansa, josta erityisesti keskiajan teologit muokkasivat luettelon nykyisin tunnetuista seitsemästä kuolemansynnistä.

***

Katolinen tulkinta esittää kuolemansynnit asioiksi, jotka rikkovat ihmisen suhteen Jumalaan. Kirkon mukaan suhde voidaan palauttaa vain anteeksiannon kautta, joka edellyttää kirkollisia sakramentteja, kastetta ja aikuisilla rippiä. Katumattomaksi jäänyt kuolemansynti johtaa näkemysten mukaan automaattisesti kadotukseen.

Kuolemansyntejä on joskus jopa tyypitetty eri ihmisryhmiin. Esimerkiksi ylpeyttä ilmeni erityisesti aateliston ja ritarien, kateutta talonpoikaiston, vihaa hallitsevien ruhtinaiden, hengellistä laiskuutta papiston ja kirkon sekä oppineiden, ahneutta porvariston, kohtuuttomuutta ja juoppoutta kenen tahansa, irstautta ja hekumallisuutta erityisesti ylioppilaiden keskuudessa.

***

Kirkon piiristä löytyi kuitenkin jo keskiaikana Mestari Eckhartin kaltaisia opettajia, jotka ymmärsivät tavallista syvemmin ”synnin suhteellisen luonteen ja funktion.” Hän totesi eräässä saarnassaan, ettei ihmisen kannattaisi katua edes kuolemansyntejä, mikäli ne olivat osaltaan johtaneet Jumalan Pojan syntymiseen yksilön sielun korkeimmassa olemuksessa.

Eckhart viittaa siihen, että ihmistä ei punnita ainoastaan sen mukaan, mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan kuoleman jälkeiset olosuhteet ja vaiheet määräytyvät hänen todellisen sisäisen tilansa ja olemuksensa pohjalta.

Raamatusta löytyy useitakin kohtia, jotka viittaavat vanhan kansan toteamukseen – minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Esimerkeiksi tällaisesta ”länsimaisesta karman laista” käynevät: Gal. 6:7, Room. 2:6, Matt. 16:27, Ps. 63:13 ja Jer. 17:10.

Näiden toteamusten pohjalta ei kuitenkaan ole perusteltua väittää yksiselitteisesti, että ”synnin palkka on kuolema.” Väitteen ”synti-käsite” kuvaa todennäköisesti koko sisäisen olemuksen täydellistä ”hengettömyyttä”, jollaisen syntyä vanhurskas Jaakob koetti kirjeessään määritellä asteikolla: himo (halu), raskaaksi tullut (luonteeseen piirtynyt) himo, synti (persoonallisuuden yleispiirre) ja täytetty synti (koko olemuksen suuntaus). Vasta viimeisin vaihe aiheuttaisi ainakin persoonallisen olemuksen raukeamisen kuoleman jälkeen tyhjiin (koska sillä ei ole mitään annettavaa sielulliseen olemukseen).

***

Ylpeyden vastakohtana pidetään nöyryyttä, jonka tunnusmerkeiksi asetetaan usein alistuvuus ihmisten määrittelemiin auktoriteeteihin, kuten maallisen ja hengellisen esivallan sekä yhteisten lakien ja uskonsäännösten puitteisiin. Niiden arvostelu tai kyseenalaistaminen tulkitaan usein ylpeydeksi tai ainakin ”lieväksi luonnehäiriöksi.” Vain muutama vuosisata sitten auktoriteettien uhmaaminen johti välittömästi oikeudenkäynteihin – usein kohtuuttomin seurauksin.

Käytännössä ei aina tehdä eroa siinä, mikä on todellista ja aitoa nöyryyttä ja mikä lähinnä arkuudesta tai oman edun varmistamisesta johtuvaa, teeskenneltyä nöyristelyä.

Samoin ei osata erottaa tervettä, totuudellisuuteen rehellisesti pyrkivää itsetuntoa itsekkyyteen ja itsekeskeisyyteen nojaavasta ylpeydestä.

Ylpeyteen liitetään usein vanha ilmaus ”kerska”, jota nykyisin kuulee vain yhdyssanassa ”kerskakulutus”. Sana esiintyy vajaa 30 kertaa Paavalin kirjeissä tarkoittaen kunnian (gloria) luovuttamista sinne, mistä kaikki ajallinen on alun alkaen saatu lainaksi – ja ”jossa me elämme ja olemme.”

Paavalikin tosin myöntää kerskaavansa esim. henkisestä kokemuksestaan – tosin nimeämättä itseään (koska sellainen ei olisi ollut soveliasta). Joissakin kohdin hänen määritelmänsä kerskauksesta ovat todella arvoituksellisia, mutta ydinsanoma tulee kuitenkin jollakin tavoin esiin: ihmisissä ei sinänsä ole mitään kerskattavaa, ellei ihminen ole päässyt sisäisesti käsiksi ”kaiken kunnian lähteeseen.”

Apostoli tosin sanoo kerran kerskaavansa heikkoudestaan, jolla hän ei – rohkeana, älykkäänä ja itsevarmana persoonana – tarkoittanut heikkotahtoisuutta saati selkärangatonta nöyristelyä.

***

Asiaa tarkastelevan itsensä omaksumat ennakkoasenteet vaikuttavat paljon ylpeyden ja nöyryyden määrittelyyn.

Monet katoliset pitävät ylpeinä niitä, jotka eivät osaa antaa arvoa esim. sakramenteille. Katolinen kirkko on ottanut oikeutuksekseen toimia ihmisen ja Jumalan välttämättömänä välikappaleena.

Luterilaiset saattavat luokitella ylpeyden synnin piiriin henkilöt, joiden kuva Jeesuksesta poikkeaa olennaisesti tunnustukseen kirjatusta. Etenkin sijaissovitukseen varauksellisesti suhtautuvat on usein kevein perustein leimattu ”ylpeiksi ja itsevanhurskautukseen uskoviksi”, siitä huolimatta, että he yleensä vain vaativat ihmisen tekevän oman osansa ”pelastumisensa eteen.”

Filosofi Nietzsche esitti, että ihmisen sisäisessä kehityksessä on kolme vaihetta: tuleminen kameliksi, leijonaksi ja lopulta lapseksi. Viimeisin vaihe on tuttu myös Uudesta Testamentista. Periaatteessa jopa ”kameliksi tulo” voisi löytyä evankeliumeista muodossa ”ristinsä ottaminen tai kantaminen” – nöyryyden omaksumisena elämän kokemusten myötä.

Leijonaksi tulo tarkoittaa juuri sitä yksilöitymisen vaihetta, jonka edeltäneessä vaiheessa olevat usein luokittelevat ylpeydeksi. Leijonan on määrä oppia seisomaan omilla jaloillaan kyseenalaistamalla ja uudelleen arvioimalla kaiken, mitä se on ympäristöltään oppinut.

Jeesuksen toiminnassa ”leijonan luonnetta” ilmentää mm. hänen asettumisensa vanhoja totuuksia vastaan tapaan ”te olette kuulleet sanottavan … mutta minä sanon!”

Ilman suurempia tai pienempiä ”leijonia” ihmiskunnan kokonaiskehitys olisi paljon alhaisemmalla tasolla, sillä uusien asioiden oivaltaminen ei yleensä tapahdu laumoissa, vaan tulee esiin jonkun yksilön kautta, joka sitten ”hapattaa koko taikinan.”

***

Yhdessä kauan sitten sovittuihin ”totuuksiin” luottavat ovat aina suhtautuneet nurjasti uusien tulkintojen esittäjiin – heitä on pidetty luopioina tai ”pyhien asioiden häpäisijöinä” – usein myös kohdeltu sen mukaan.

***

Ylpeyden tarkastelussa täytyy tietenkin käyttää hieman suhteellisuuden tajua. Jos joku vanhempi kertoo olevansa ylpeä lapsistaan, hän tuskin syyllistyy kuolemansyntiin siitäkään huolimatta, että ylpeilyyn usein kätkeytyy tarve saada arvostusta myös itselleen. Asia tulee paljon vakavammaksi, mikäli vanhemmat pakottavat lapsiaan asettumaan ylpeytensä tai huonon itsetuntonsa kannattimiksi.