kuritus.jpg

Abiturientit piirsivät kerran kuvan, jossa opettajanhuoneen pöydällä olevan pullon kyljessä komeili teksti: Auktoritenttua!

Tämä tapahtui 1970-luvun alkupuolella. Silloin opettajilla oli vielä jonkin verran viran mukanaan tuomaa auktoriteettia. Mutta pian uudet kasvatusihanteet poliittisine taka-ajatuksineen murensivat pohjaa muodolliselta asemalta, jolloin ainoaksi keinoksi jäi persoonallinen olemus, mikäli sellaista oli käytettävissä.

Monet opettajat ja kasvattajat ajautuivat tyhjän uhkailun ja lahjonnan toivottomalle tielle, kun muutakaan keinoa ei kaikissa tilanteissa tullut mieleen.

Joillakin harvoilla on sellainen synnynnäinen tai kasvatuksen ja kokemuksen luoma olemus, jota muut eivät rohkene tai halua kyseenalaistaa. Toiset taas joutuvat rakentamaan ja ylläpitämään asemaansa tietoisesti.

Auktoriteetin rakentaminen on vaikea asia, mutta sen menettäminen saattaa tapahtua hetkessä. Muutama katteeton uhkaus tai epäoikeudenmukaiseksi tulkittava toimi voi lopullisesti heikentää asemaa niin, ettei se enää ole korjattavissa. Opillisen vaatimustason pudottaminen taas kostautuu varsin nopeasti myös oppilaille.

”Jolla paljon on, siltä paljon vaaditaan!”

Opettajien ja yleensäkin esimiesten enemmistö tuskin ajattelee, että heille olisi erityisen paljon edes annettu. He vain pyrkivät suorittamaan tehtävänsä niin, että asetetut tavoitteet saavutetaan.

Muuan ikääntynyt opettaja totesi humoristisesti raskaan koulupäivän päätteeksi: ”Kyllähän sitä opettaisi, kunhan ei olisi noita oppilaita!” Ja hänen osanaan oli sentään ollut vain lukiolaisten opastaminen, joka yleensä mielletään kevyemmäksi kuin työskentely murrosikäisten kanssa.

***

Peruskouluun siirtymisen aikaan auktoriteetteja koeteltiin myös kelvottomien oppikirjojen ja opetusmetodien muodossa. Joukko-opin parissa hukattiin joitakin vuosia ala-asteen matematiikan opetuksessa. Tämä tuli ilmi siinä vaiheessa, kun matematiikassa piti alkaa opettaa yhtälöiden ratkaisua, eikä osa oppilaista hallinnut vielä edes kertotaulua.

Kielten oppikirjoissa esiintyi ”spiraalimaisen oppimisen periaate”, jossa oppilaat muka ”tipoittain” (vahingossa) omaksuivat uusia asioita. Käytännössä kaikki perusteet jäivät useimmiten ilmaan, elleivät opettajat omatoimisesti muokanneet aineistoa uudelleen.

***

Toivottavaa olisi, että peruskoulutuksen tulevat muutokset harkittaisiin ja testattaisiin kunnolla. Vaarana on, että esim. liiallinen digitalisointi-into opettaa kyllä alkeellista koodausta ja välineiden käyttöä, mutta sekin jää heikoksi, koska opettajakunta ei ole saanut, eikä voine saadakaan, siihen riittäviä valmiuksia.

Tietokoneiden ohjelmointi todelliseen hyötykäyttöön edellyttää yleensä vähintäänkin lukiotason matemaattista osaamista (usein ns. korkeampaa matematiikkaa). Ei ole kovin järjellistä odottaa, että koko kansasta tulisi tietokonepelien suunnittelijoita tai rakentajia – varsinkaan, jos matemaattisiin perusvalmiuksiin ei kiinnitetä huomiota.

Sama pätee myös kielten suhteen. Mikäli äidinkielen hallinta jää pinnalliseksi, ei vieraiden kieltenkään oppiminen yleensä rakennu kovin kestävälle pohjalle.

***

Positiivisen motivaation rakentaminen ja ylläpito ovat tietenkin oivallisia keinoja niin koulutuksessa kuin työpaikoilla. Mutta kenenkään motivaatiotaso ei pysy jatkuvasti korkealla, ja joitakin oppilaita tai työntekijöitä on lähes mahdotonta saada innostumaan muuhun kuin välitunteihin tai loma-aikoihin. Jokainen joutuu ainakin silloin tällöin suorittamaan sellaista, joka ei maistu hyvältä. Elämä itse tarjoaa sellaistakin ravintoa, joka kasvattaa kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta.

***

Viitisen kymmentä vuotta sitten koululaiset tuskin odottivat, että koulussa olisi aina mukavaa. Sitä oli vain käytävä, että saisi jatko-opintojen ja työelämän edellyttämät valmiudet. Kotioloissakin lapset joutuivat useimmiten itse keksimään ja etsimään tavat viettää vapaa-aikaansa. Aikuiset eivät puuttuneet lasten toimiin muuta kuin silloin, jos ne katsottiin vahingollisiksi ja vääriksi.

***

Tietenkään ei olisi suotavaa palata auktoriteetin suhteen takaisin ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Vanhat kasvatusihanteet aiheuttivat turhaa arkuutta ja avuttomuutta, vaikka ne usein onnistuivatkin tehokkaasti karsimaan lasten raivokohtaukset ja kohtuuttomat vaatimukset.

Vitsan ripustaminen oven yläpuolelle ei ole paikallaan, sillä jatkuva pelossa eläminen on pahasta. Mutta vanhempien ja muiden kasvattajien luvallista keinovalikoimaa tulisi lisätä edes sen verran, että tarpeelliset rajat lasten käytökselle voidaan asettaa ja ylläpitää. Muussa tapauksessa on suuri vaara, että joistakin kehittyy potentiaalisia terroristeja, jotka eivät ole koskaan oppineet hillitsemään omia reaktioitaan.