Aikuisten antamat mallit ovat olleet koko ihmisyyden pitkän historian ajan lasten kasvun ja kasvatuksen todellisina vaikuttavina tekijöinä. Elleivät aikuiset anna malleja, poimitaan ne muista ympäristön tarjoamista virikkeistä.

Nykyajan aikuiset voivat puolustautua sillä, etteivät lapset edes pääse tarkkailemaan vanhempiensa malleja, koska he käyvät työssä kodin ulkopuolella. Kun työpäivään lisätään television katseluun ja omiin harrastuksiin kuluva aika, niin ei ole ihme, jos vanhemmat ”joutuvat delegoimaan” suuren osan mallintamisesta ulkopuolisille tahoille – mitä ne sitten lienevätkin.

Lasten leikeissä on aikaisempien polvien keskuudessa jäljitelty aikuisten toimia. Näihin rooleihin samastuminen ei kuitenkaan ollut kovin voimakasta.

Viitisenkymmentä vuotta sitten väkivaltaisissa sarjakuvissa kaikki hahmot (sankarit ja konnat) olivat aikuisia ihmisiä. Nykyisissä, hyvin todellisen tuntuisissa videotuotteissa toimijoiksi on asetettu lapsia ja nuoria, joihin samastuminen on paljon helpompaa ja voimakkaampaa. Ne luovat mielikuvia, että lapsikin voi sotia ja käyttää äärimmäistä väkivaltaa.

Tuskin kukaan suurten ikäluokkien lapsista kykeni uppoutumaan leikkeihin ja sarjakuviin niin voimakkaasti, että olisi kuvitellut itse suorittavansa konkreettisia väkivallantekoja. Sodan jälkeinen kasvatusilmapiiri ei tietenkään olisi edes sietänyt lasten saamia ”hepuleita”.

TV-sarjat ja elokuvat herkuttelevat myös usein koston oikeutuksella, vaikka koston ajatus ei perinteisesti istu kovin hyvin yleiseen suomalaiseen kulttuuriin. Kauas etelään kuuluva malli on kuin varkain kulkeutunut mm. jengien keskuuteen ja saanut elokuvien, videoiden yms. välineiden kautta sijaa myös lasten ja nuorten ajatusmaailmassa.

Eivät pelkästään videopelit yms. tarjoa väkivaltaisia ratkaisumalleja. Myös ylisuosittu jääkiekko venyttää selvästi katselijoiden ja harrastajien sietokykyä aggressioiden suhteen. Vanhemmat itsekin samastuvat usein otteluihin ja muovaavat vastaavia asenteita lasten keskuudessa.

Sota-ajan kokeneet ihmiset saivat väkivallasta tarpeekseen ja oppivat hammasta purren nielemään tavanomaisen elämän eteen tuomat ikävyydet.

Aggressio on tietenkin vain yksi ihmismielen omituisista mekanismeista, jolla se vastaa tilanteisiin, joihin ei kykene suhtautumaan järkiperäisellä tavalla. Valitettavasti siitä on ylitsevuotavan ulkoisen mallitarjonnan myötä muodostunut jollakin tavoin hyväksyttävä, jopa tavoiteltava keino itsensä ilmaisemiseen. Mitä näyttävämpi aggressiivinen teko, sitä varmemmin tulee huomatuksi!

Johtaako kiusaaminen kouluissa tai työpaikoilla väkivaltaisiin tekoihin? Kiusaamista on aina esiintynyt, mutta nykyiset viestintämuodot antavat sille uusia ja entistä laajempia ilmentämiskeinoja. Lisäksi on varsin selviä merkkejä siitä, että lasten ja nuorten sietokyky on laskenut. Hyvinvointiyhteiskuntamme lapset ovat usein tottuneet saamaan haluamansa asiat ehkä turhankin helposti ja nopeasti. Sietokyky on vain harvoin synnynnäinen ominaisuus, se kasvaa lähinnä ”siedättämällä”.

Syrjäytymisen asettaminen kaikkien ikävien asioiden syyksi ei sekään kerro kaikkea. Olennaisinta lienee se, miten ihminen suhtautuu epämukaviin tilanteisiinsa. Jos menemme ajassa taaksepäin, löydämme kyllä todellisia putoamisia tyhjän päälle. Mutta ne on kestetty ja niissä on kasvettu, koska aina ei ole ollut näkyvissä muita vaihtoehtoja.

Meitä kehotetaan tarkkailemaan lähimmäisiämme ja kyselemään heidän vointejaan, että voisimme jollakin keinoin purkaa syntyneitä ja syntymässä olevia sisäisiä paineita. Mutta niiden näkeminen, saati käsitteleminen on yleensä osoittautunut varsin vaikeasti toteutettavaksi – jopa ammattilaisille.

Ehkä olisi tärkeintä tarkkailla itseään ja omaa suhtautumistaan elämän tuomiin haasteisiin. Parhaimmillaan me voimme kukin omalla esimerkillämme antaa järkeviä ja rakentavia malleja nuorille siitä, että vaikeiden asioiden yli voidaan nousta – tai sitten ne vain menevät ajan myötä ohitse.

 

Kärsivällisyyttä kaikille – sympatiaa kärsiville!