Otsikko liitetään usein Erasmus Rotterdamilaisen teokseen Moriae Encomium, joka sananmukaisesti tarkoitti Erasmuksen englantilaisen humanistiystävän, Henrik VIII lordikansleri Thomas Moren ylistystä, jonka kotona vieraillessaan Erasmus kirjoitti kyseisen esseen v. 1509.

erasmus2.jpg

Teos on ironian keinoin toteutettu hyökkäys kaikkea välivaltaisuutta, riitoja ja petollisuutta vastaan. Tyhmyys esittää siinä monologia korottaen itsensä suurimmaksi maailmassa vaikuttavaksi voimaksi. Kirjailija tuo esiin kahdenlaista typeryyttä, joista yhteiskunnallis-kirkollinen on laadultaan kielteistä ja sydämen vilpitön yksinkertaisuus myönteistä.

Erasmus harjoitti raamatun suhteen kriittistä suhtautumista, joka osaltaan horjutti katolisen kirkon perusteita. Hän ei kuitenkaan ollut Giordano Brunon kaltainen marttyyri eikä Lutherin tyyppinen esitaistelija, vaan käsitteitä selkeyttävä ja kirkastava pakinoitsija, joka piti arvossa yksilöllistä vapautta lähes neuroottisuuteen saakka.

Vaikka Erasmus näki selvästi kirkollisen elämän puutteita, pysyi hän hartaana katolisena koko elämänsä ajan. Kirjailijana hän olisi varmaan nauttinut nykyisen kaltaisesta sananvapaudesta, jonka varjolla tosin valitettavan usein harjoitetaan viisauden sijasta vastuutonta viisastelua.

Tyhmyyden ylistyksestä tuli nopeasti niin suosittu, että siitä otettiin kirjailijan elinaikana jo 70 painosta. Suosio oli Erasmuksen kannalta myös vaarallinen asia, koska katolisen kirkon käsitysten ja käytäntöjen arvostelu oli tuona aikana ainakin yhtä vaarallista kuin tänä päivänä profeetta Muhammedin pilkka.

Taitavasti käytetyn huumorin oivallisuus kriittisen sanoman esiintuomisessa näkyy siinä, että jopa paavi Leo X piti kirjaa hauskana.

Erasmuksen teksteissä yhdistyy taitavasti kuvitteellisuus ja todellisuus. Ne pohjautuvat hänen ehdottomaan pyrkimykseensä totuutta kohden. Tällaiset ominaisuudet ilmenevät kauneudelle alttiina mielenä, sydämellisenä kohteliaisuutena, ystävällisenä käytöksenä, rakastettavana ja kaikesta jäykkyydestä vapaana keskusteluna.

Hänen mielenlaatuunsa ei soveltunut hyökkäävä suhtautuminen esiin nouseviin epäkohtiin, eikä hän voinut mitenkään sietää reformaation synnyttämää välivaltaa. Tämä johti hänen ja Lutherin suhteen haaksirikkoutumiseen.

Rotterdamilaisen mukaansa todellinen elämän nautinto perustui hurskauteen ja hyveellisyyteen. Sellainen elämänilo auttoi ihmistä vapautumaan jokapäiväisistä huolista ja pitämään turhana kaikkea epäpuhdasta. Se auttoi ja auttaa luomaan sisäistä vapautta silloinkin, kun ulkoiset olosuhteet asettavat suuria rajoitteita.

Erasmus huomasi pian olevansa varsin huonoissa väleissä sekä konservatiivisten katolisten että reformoitujen kanssa, vaikka hänen tarkoituksenaan oli ollut ainoastaan uskonkäsitysten hienovarainen puhdistaminen pahimmista typeryyksistä. Riidat aiheuttivat hänelle surua, koska hän oli tuntenut sympatiaa niin Lutherin kuin Ulrich von Huttenin persoonia kohtaan.

Erasmuksen loppuaikojen merkittävin teos on Ecclesiastes (Evankeliumin saarnaaja, Basel, 1535), jossa hän käsittelee saarnaamista. Hänen omat sanansa, jotka on kirjoitettu Tutkielma kuolemaan valmistautumisesta -nimiseen vuonna 1533 kirjoitettuun pieneen kirjaseen, osoittavat ettei hän ollut pohjimmiltaan täysin katolinen, vaikka pysyikin aina kirkon jäsenenä, sillä todellinen katolinen tuskin olisi kirjoittanut:

"Uskon, että on monia, joille pappi ei ole antanut synninpäästöä, eivät ole ottaneet ehtoollista, eivät ole voideltuja, eivätkä ole saaneet kristillistä hautausta, mutta jotka kuitenkin lepäävät rauhassa. Sillä monet, jotka ovat suorittaneet kaikki kirkon riitit, ja jotka ovat haudattuja alttarin viereen, ovat menneet helvettiin."