St._John_of_the_Cross.jpg

Tunnettu karmeliitta ja mystikko Ristin Johannes (Juan de Yepes Álvarez 1542–1591, kuvassa) kirjoittaa kokemustensa pohjalta ihmisen hengellisen vaelluksen tärkeimmistä ja vaikeimmista vaiheista. Hän puhuu aistien yöstä ja hengen yöstä, joissa ihmismielen puhtaus ja kestävyys asetetaan koetukselle niin, ettei se voi tukeutua tai tarttua mihinkään ulkoiseen.

Uuden Testamentin kirjoitukset kaidasta tiestä ahtaine portteineen sekä erämaan kiusauksista käsittelevät samaa edistynyttä sisäistä vaihetta.

Johannes käyttää hyvin vanhaa morsiusmystiikan symboliikkaa kuvatessaan niitä ankaria vaatimuksia, joita ihmisen pitää täyttää voidakseen todella (eikä vain kuvitteellisesti) yhdistyä sisäisesti henkiseen olemukseen, Jumalaan.

Suomalaisissa hengellisissä liikkeissä (esim. laestadiolaisuudessa) asia on usein käsitetty kollektiivisesti, niin että koko seurakunta olisi potentiaalinen Kristuksen morsian. Tämä lienee teoriassakin ”haasteellista”, koska ihmiset eivät ole sisäisesti ”samaan aikaan samassa tilassa”.

Ristin Johannes, ja kaikki todelliset mystikot, käsittää asian täysin yksilöllisesti. Katolisen ajattelun pohjalta asiaa voitaisiin kuvata siten, että saavuttaakseen jo elinaikanaan ihmisyyden korkeimmat tavoitteet, täytyy yksilön käydä jo eläessään läpi kaikki ne puhdistavat kokemukset, jotka tavallisesti olisi odotettavissa vasta kuoleman jälkeisissä tiloissa, kiirastulessa (joka lienee vain tilapäinen ”kuraeteinen”).

Johannes kirjoittaa, että voidakseen paremmin kestää kaikki pitkäaikaiset koettelemukset, tulisi ihmisen pukea itsensä sisäisesti uskon, toivon ja rakkauden hyveiden kaapuun. Tämä kaapu auttaa irrottamaan ja pitämään sielun (p.o. mielen) irrallaan kaikesta sellaisesta, joka ei ole Jumalaa. (Seppo A. Teinonen kääntää kaavun espanjasta ”valekaavuksi”, mutta jätän ”valeen” pois, koska tässä vaiheessa ei sisäisessä olemuksessa saa enää olla ”valheen häivääkään”).

Apostoli Paavali kirjoittaa näistä kolmesta hyveestä samassa järjestyksessä ja pitää korkeimpana niistä rakkautta. Hän kirjoittaa (1. Tess. 5:8): ”Olkoon pukunamme uskon ja rakkauden haarniska ja kypärinämme pelastuksen toivo.” Korinttolaiskirjeessään apostoli antaa kristillisissä piireissä tunnetuimman rakkauden määritelmän, joka kuitenkin useimmiten ymmärretään väärin. Määritelmässä kuvataan sellaista rakkautta, joka voidaan saavuttaa vasta täydellisessä yhteydessä ja yhdistymisessä rakkauteen itseensä, rakkauden ydinolemukseen.

Johannes antaa kolmelle vaaditulle hyveelle myös värit. Uskon kaapu on valkoinen, toivon vihreä ja rakkauden punainen.

Kristillisen kirkon liturgisina väreinä valkoinen liittyy puhtauteen ja autuuteen, vihreä toivoon ja iankaikkiseen elämään, punainen tuleen ja Pyhään Henkeen.

Uskon valkoisen vaatteen pukeminen ylleen, tai pikemminkin sisäiseen olemukseensa, tarkoittaa jotakin täysin muuta kuin joidenkin sanallisten määritelmien uskomista tai omaksumista. Se kuvaa ensinnäkin täydellistä mielen puhtautta, jossa minkäänlaiset itsekkäät, epäpuhtaat ajatukset tai tunteet eivät enää saa sijaa.  Toisaalta se kuvannee mielen yleistä tilaa, jossa ei enää esiinny mitään vaatimuksia tai vetoa ulkoisten asioiden suuntaan, ovat ne sitten aineellisia tai valtaan ja kunniaan liittyviä. Ainoastaan uskoa täynnä oleva mieli voi suuntautua vapaasti ja luonnollisesti johonkin sellaiseen, jota ei voi omistaa.

Tällainen mielentila ei tietenkään ole saavutettavissa millään pikakursseilla, vaan se on useimmiten hyvin pitkän luonnollisen kypsymisprosessin tulosta. Tässä prosessissa kaikki maallisen elämän mahdollistamat mielen virikkeet ovat kadottaneet viehätyksensä ja merkityksensä: ”tuhlaajapoika” on perusteellisesti kyllästynyt omaan elämäntapaansa ja alkanut etsiytyä jotakin täysin toisenlaatuista kohden.

Yhä syvenevää, käsittämätöntä ja käsitteetöntä kaipausta voidaan kuvata sanalla toivo, jossa ei enää ole mukana mitään toivomusten kohdetta tai omaan minään liittyvää motiivia. Se ei halua omistaa mitään, vaan pikemminkin tulla omatuksi. Toivon vihreä kaapu auttaa ihmistä vetäytymästä takaisin maallisten virikkeiden piiriin, koska kaikki tilapäinen vaikuttaa taivaalliseen toivoon verrattuna kuolleelta ja arvottomalta. Kyseessä on siten puhdas ja pelkkä iankaikkisen elämän toivo.

Tästä tullaan käsitteeseen rakkauden punainen kaapu, joka auttaa irrottaumaan kaikesta ”lihallisesta”, kehoon liittyvästä. Hengellisyyden ylevimpien tavoitteiden yhteydessä rakkaus ei enää suuntaudu ulospäin, vaan rakkauden sisäistä lähdettä kohden, johon yksilön on yhdistyttävä sisäisesti tullakseen itse rakkauden puhtaaksi ilmentäjäksi ja lähettilääksi . Paavalin ”rakkauden ylistys” kuvaa hyvin sitä, millaista ehdollistumatonta rakkautta rakkauden lähteeseen yhdistyneeltä olemukselta voidaan parhaimmillaan odottaa.

Sisäinen yhdentyminen rakkauden lähteeseen, Jumalaan, tapahtuu Ristin Johanneksen mukaan nousemalla loppuun saakka kymmenen askelmaa ”salaisia tikapuita” pitkin. Kohoamisen aikana sisäinen olemus piiloutuu ja irrottautuu kaikesta, mikä on luotua. Kaikki siinä oleva oma tahto, muisti ja ymmärrys antavat periksi tullakseen muunnetuksi ja yhdeksi alkuperäisen olemuksensa kanssa. Mooseksen kirjan kuvaus Jaakobin unessa näkemistä tikapuista, jotka johtivat maasta taivaaseen (ja joita enkelit kulkivat), symboloi mitä ilmeisimmin edellä kuvattuja inhimillisen ja jumalallisen yhdentymisvaiheita.

Sisäisen vaatteen värit ja ominaisuudet, samoin kuin kirkon liturgiset värit, saattavat periytyä hyvin kaukaa menneisyydestä. Ihmiskunnan keskuudessa on aina esiintynyt ja esiintyy yksilöitä, jotka voivat havaita ihmisen ”näkymättömiä olemuksia” värillisinä muotoina. Näkemykset kuitenkin saattavat jonkin verran erota samankin tarkkailukohteen suhteen, koska sisäiseen näkemykseen vaikuttaa suuresti myös näkijän oman olemuksen kulloinenkin tila. Parhaiden näkijöiden kerrotaan voivan eritellä useitakin ihmisen sisäisiä olemuksia (kuten tunne-, mentaali- ja kausaali-) toisistaan. Olemusten värit ja niiden puhtaus kertovat heille välittömästi yksilön sisäisestä tilasta. Asia on kuitenkin liian laaja selvitettäväksi tässä kirjoituksessa.

Ihmisen sisäisten olemusten ylevimpien tilojen määrittelystä löytyy lisäksi piirteitä, joissa saattaisi olla liittymäkohtia itämaisiin näkemyksiin sisäisten energiavirtausten aktivoitumisesta silloin, kun ihminen kohottautuu tai lopulta kohotetaan kaiken ehdollistuneen yläpuolelle. Itämailla puhutaan sekä sisäisistä verhoista että kolmesta kanavasta, joita pitkin energiat kulkevat ja elävöittävät olemuksen, kunnes ihmisessä piilevänä oleva ”luova tuli”, kristillisen käsitteistön ”Pyhä Henki”, läpäisee eli ”kastaa” tai vapauttaa koko olemuksen ”tulella”. Silloin kaikki olemuksia toisistaan erottavat tekijät katoavat, jolloin voidaan vasta sanoa, ”Isä ja minä olemme yhtä”.

Ihmisyyden korkeimpien tavoitteiden saavuttamista kuvataan eri perinteissä eri termein, mutta todellista eroa ei periaatteessa voi olla, koska erot kuuluvat ainoastaan ehdollistuneen elämän piiriin, josta hengellisen eheytymisen ja yhdentymisen myötä on määrä päästä sisäisesti vapaaksi. Samalla katoavat tietenkin kaikki uskontoja erottavat tekijät, koska kaiken moninaisuuden perustalta on lopulta löydettävissä ainoastaan yksi, kaikille yhteinen totuus ja todellisuus.

Periaatteessa edellä kuvattu sisäinen avautuminen ilmentää myös joulun syvintä merkitystä: jumalallisen valon saattamista ilmennyksen piiriin.