Dia11.jpg

Ihmisyyden kehityksessä itsekkyys ja itsekeskeisyys voitaneen määritellä yksilöitymisprosessin ”sivuoireiksi” tai ”oheistuotteiksi”. Kaikki eivät toki usko, että ihmisyys edes olisi kehittyvä olomuoto, vaan että se on luotu valmiiksi jo aikojen alussa.

Näkemys saattaisi olla totta, mikäli ajateltaisiin esim. Mestari Eckhartin (ja monen muun) tavoin, että alkuperäinen ”Jumalan kuva” onkin asetettu vain ihmisyksilön ajattomaan olemukseen, johon persoonallinen ihminen voi päästä käsiksi (tai sulautua) vasta suoritettuaan loppuun ”oman korpivaelluksensa tai tuhlaajapojan harharetkensä”.

***

Ihmisen täydellinen kuva ja malli saattaa siten olla luonteeltaan ikuista, ajallisten kokemusten luomista ehdollistumista vapaata, kun taas hänen persoonallinen ja jopa sitä paljon sisäisempikin ja salatumpi puolensa, sielunsa, lienevät kehityksen alaisia olemuksia. Niiden toiminnallinen lähtökohta eli tajunnan keskus on ihmiskunnan varhaisvaiheissa ollut vaistojen alueella, siirtynyt sitten tunneolemuksen piiriin, ja on nykyisin luonteeltaan pääasiassa mentaalista, johon tietenkin sekoittuu vanhemmasta, eli tunneolemuksesta lähteviä virikkeitä.

***

Itsekkyys lienee siten nykyihmiskuntaa vaivaava ”yleistauti”, johon ei löydy muuta lääkettä kuin usein kärsimysten kautta tapahtuva, valtavan hidas viisastuminen. Parannusta ei saada aikaan määräysten avulla, koska se edellyttää muutosta jokaisen yksilön tajunnassa.

***

Me voimme ihailla alkukantaisia heimoyhteisöitä niissä ilmenevän vähäisen itsekkyyden johdosta, mutta me emme voi palata takaisin ”lauman pariin”, koska sellainen toimisi vastoin luonnollista kehitystä.

Itsekkyys on jotakin, joka on ylitettävä - ei alitettava!

***

Itsekkyys alkaa siitä, kun lapsi sanoo ensi kerran ”minä” ja alkaa hahmottaa itseään vanhemmistaan erillisenä olemuksena. Minuus rakentuu samastuksista sekä toisten että omaan ajatteluun, tunteisiin ja kokemuksiin.

Prosessi ei tietenkään ole mekaaninen, saati ennakoitava, vaan sen tulokset riippuvat äärettömän monista tekijöistä. Osa niistä tulee yksilön mukana joko sisäisesti (mentaaliset taipumukset) tai kehon perimässä (geneettisesti), osa rakentuu kasvatuksen kautta sekä yksilön omien kokemusten ja mentaalisen toiminnan myötä - vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.

***

Itsekkyys lienee välttämätöntä, sillä se raivaa mieleen tilaa rakentaa omaa, omintakeista olemusta. Alussa tuo oma keskittyy ulkoisen minuuden egon vahvistamiseen, mutta ajan mittaan prosessi saattaa tuottaa myös jotakin ”yleishyödyllistä ja ihmisyyttä edistävää”.

Kehityksen tavoitteena lienee kuitenkin minuuden luomien muurien eli ehdollistumien murtaminen, mikä ei tarkoita sulautumista takaisin laumaan, vaan laajenemista ja syvenemistä sisäisesti vapaaksi entisten tunne- ja ajatusprosessien rajoituksista.

***

Ihmiselle tyypillinen ominaisuus on järkeily. Siihen sekoittuu enemmän tai vähemmän tunteilua, joka sellaisenaan peräytyy aikaisemmista kehityskausista. Nykyisin puhutaan joskus tunne-älystä, joka lienee psykologien kehitelmä kuvaamaan eräänlaista tasapainotilaa tunteilun ja kylmän järkeilyn välillä. Viisauden kanssa sillä ei tosin ole paljonkaan tekemistä, koska viisaus on älyn yläpuolella ilmentyvä ominaisuus eikä mikään alempien toimintojen ideaalinen sekoitus.

***

Ihmisen järjellinen olemus on kaksijakoinen. Alempi (äly) nojaa tavanomaiseen ajatteluun ja tunteisiin, ylempi (viisaus) kykenee välittömästi hahmottamaan ja ymmärtämään kokonaisuuksia sekä asioiden suhteellista tärkeyttä.

***

Ihmisen olemus ei kuitenkaan rajoitu kehoon, tunteisiin ja järjen eri ”laatuluokkiin”. Järjen yläpuolella (enemmän tai vähemmän järkeen heijastuvina) alkavat hänen henkisemmät ulottuvuutensa, joista ihminen ei tavallisesti ole tietoinen.

Sielusta on toki aina puhuttu, mutta useimmiten se on jäänyt täysin määrittelemättä tai tulkittu joko mielen tai hengen synonyymiksi, joihin sitä ei tulisi sekoittaa. Ihmisen sielullinen olemus lienee kyllä hänen taipumustensa peruspiirteiden lähde, joka myös elämän kuluessa saattaa heijastaa vaikutustaan hänen persoonalliseen tajuntaansa - määrän riippuessa hänen sisäisestä kehityksestään.

***

Ihmisen sisäisen taistelu ”hyvän ja pahan välillä” tapahtuu tavallisimmin hänen itsekkyyden ehdollistaman alemman järkensä ja sitä puhtaamman ymmärryksensä välillä. Tämä kehitykseen kuuluva ”taistelukenttä” (jota Paavalikin kuvasi kohdallaan) sekoitetaan tosin usein tilanteisiin, joissa ihmisen yksilöllistynyt ajattelu joutuu ristiriitaan yhteisön ehdollistamien ajatusten ja arvojen, ”lauman äänen”, suhteen, ja joissa lauman ääni huutaa syytöksiä hänen tunneolemuksestaan käsin.

***

Mieli on tunteiden ja tavanomaisen ajattelun yhdistelmä. Sielullinen olemus ei ole hetkellisen persoonallisen ajattelun ja toiminnan ehdollistama, vaan kaiken yksilöllisen kokemuksen sisäinen, kehityksen alainen koostuma mentaalisten ja puhtaasti henkisten olemusten rajapinnassa. Sitä voitaisiin tarkoittaa raamatun viittauksilla tilaan, mihin koostuu yksilön ”taivaallisia aarteita” - ja mikäli ei koostu, niin persoona ”tuottaa sielullensa vahinkoa” kaivamalla ”leiviskänsä maahan.”

***

Henki ei ole sama asia kuin sielu, vaan on täysin ehdollistumaton ja ikuinen olemus, johon alempien inhimillisten olemusten sisäinen yhdistyminen tekee ihmisestä tietoisuuden suhteen kuolemattoman (fyysinen olemus lienee kuitenkin ”kertakäyttöinen”).

Mestari Eckhartin mukaan hengen ja sielun rajapinnassa, sielun korkeimmassa olemuksessa on puhtaasti jumalallinen, luomaton tila, jossa inhimillisen ja jumalallisen yhdistyminen tapahtuu ”korkeimman luonnon pakosta” silloin, kun inhimillinen olemus on siihen kypsä ja valmis - Jumala kun on siihen ikuisesti valmis.

Lienee ymmärrettävää, ettei tällaiseen yhdistymiseen voi enää sekoittua itsekkyyden ja pyyteen häivääkään - ei edes käsitystä erillisestä minuudesta, josta luopumisen vaikeutta raamattu todennäköisesti kuvasi kertomuksessa Abrahamista ja Iisakista. Siinä Abraham kuvannee persoonallista ihmistä, jonka tulisi olla valmis ”uhraamaan rakkain poikansa” - oma erillisen elämisen halunsa, että hänen tajuntansa ja tahtonsa voisi antaa sijaa jumalalliselle universaalisuudelle ja majesteettisuudelle.

Tällaiset näkymät saattavat vaikuttaa kovin etäisiltä ja eteerisiltä (jollaisia ne yleisesti ottaen avatkin), mutta lienee silti paikallaan, että ne jäävät, kaukaisten vuorten tapaan, osoittamaan suuntaa ihmisyyden äärimmäisten tarkoitusten toteutusta kohden.